»Pienoiseni», lausui Louarn lempeästi. »Mielessäni kytee uusi aije.
Nummi, näetkös!»
»Niin, isä!»
»Minä raivaan sen. En jätä rikkaruohon korttakaan. Teen sen vallan yksin. Minä kuokin maan ja kynnän sen syvältä. Kaiken on oltava valmiina äidin tuloon. Luuletko, että hän iloitsee nähdessään peruna- tai naurismaan? Tuumailenpa pannakin sen nauriiseen. Luuletko, että hän ilostuu, mitä?»
»Entä linnunpesät?» uteli lapsi.
»Ne saat sinä.»
Hän näki Naemin silmissä ilonvälähdyksen. Niistä näytti hänelle hymyilevän rohkaisten poissaoleva äiti. Louarn salli lapsen valvoa tavallista kauemmin. Niin itseensäsulkeutunut ja hyväilyjä kartteleva kuin olikin, leikki hän nyt lapsen kanssa, kokien saada Naemia nauramaan, nähdäksensä vain kerran vielä tytön silmien säteilyn.
Seuraavana aamuna kävi hän nummeen käsiksi. Hän asettui polvinojaan ohdakkeiden ympäröimään ruohoittuneeseen ojaan, kohotti kätensä ja iski äsken teroitetulla kookkaalla puutarhaveitsellänsä sitkeään, sotkeutuneeseen, laajalatvaiseen ja tiheään pensaikkoon. Nummi tuntui vavahtavan. Vesakoissa suhisi vihuri ja pari rastasta pakeni räkättäen. Louarn kuuli lukemattomien pikkueläinten ehättävän koloistansa. Hän hymyili ja kohotti taas teränsä. Taas se kurahti samaan paikkaan, uursi yhä syvemmän uoman pensaikkoon ja singautti valkeat pirstaleet kauas ympäristöön. Louarn peräytyi, oksien rykelmä horjui, kuupertui tasapainostansa ja humahti kukkasinensa ketoon.
Lapset katselivat Annette Domercin kanssa kummulta. He taputtivat kätösiänsä. Louarn viilsi viimeiset säikeet poikki, viskasi pensaan tieltänsä, ja niin eteni nummella. Päivällisiin päästessä oli paksussa pensaikossa jo tuvan puoliskon laajuinen vaalea ala.
Sen sekä seuraavan päivän jatkoi Louarn kuin raivoten raadantaansa. Lammasnahkakintaista huolimatta vuosivat hänen kätensä verta. Vaikka hän oli tottunut elämänsä ajan ainaiseen työhön, oli hän, palattuansa hämärissä kotiinsa ja nyhtäessään sormiin painautuneita okaita, lopen uupunut. Siltäkin hän selitteli riemuiten ja ylvästellen: »Päivä oli perin raskas. Vielä viisikymmentä, ehkäpä vain viisiviidettä sellaista, niin työ on tuota tuonnempana!» Annette Domerc katsahti häneen ääneti. Naemi ei kuullut hänen sanojansa, sillä tuli oli kattilan alta sammumaisillaan. Vastauksena Louarnille olivat vain hänen omat, Ros Grignonista kaukana harhailevat ajatuksensa. Hän uudisti: »Viisikymmentä tai viisiviidettä sellaista vielä!»
* * * * *