Oli saapunut suvi. Ros Grignonin ympäristö viheriöitsi. Omenapuut kuhisivat täynnänsä surisevia mehiläisiä, ollen kuin suuria, pyöreitä kukkakimppuja, joita lapset suvisin sitelevät kevätesikoista. Illoin täytti köyhän tuvan hunajan tuoksu ja heleitä kukkalehtiä lennähteli leikitellen ovesta vuoteiden alle. Louarn kirjoitti vaimollensa. Vaimo ei ollut vastannut viimeisimpiin kirjeisiin ja se huoletti Louarnia. Lisäksi hän arasteli Annette Domercin aavistelevan hänen ajatuksiansa. Tyttö tuntuikin vakoilevan isäntäänsä.

Louarn kirjoitti, että cideristä näytti tulevan lupaava sato, ja toivoi
Donatiennen siitä iloitsevan sekä kiittävän hyvästä uutisesta. —
Vastausta ei kuitenkaan saapunut.

Nummiperkkiö oli edistynyt reippaasti. Kun kaurat alkoivat omenapuiden takana kellastua, oli enää vain kauempana metsän laidassa kaistale ohdaketta raivaamatta. Louarn heitti silloin veitsen ja tarttui viikatteeseen. Tähkäpäät kaatuivat vuorostansa, kuhilaiksi kohotaksensa. Tattari puhkesi miljooniin valkokukkiinsa. Hehkuvan helteiset heinäkuun päivät olivat hikoileville, kumarille leikkaajille raskaita, ja illat venyivät pitkiksi. Mutta Louarnille ne tuskin riittivätkään saapumatonta kirjettä odotellessa. Päivät pääksytyksin hän toivoi, harhaillen ehtoot töllinsä tienoilla, kunnes pimeä peitti metsät ja mannut. Donatienneltä ei ollut tullut neljään kuukauteen sanaakaan. Uteliaille kertoi Louarn kuitenkin: »Olen saanut hänestä tietoja. Hän voi hyvin.» Muuan Louarnin serkku, muna- ja höyhenkauppias, oli pistäytynyt Yffiniacista palatessaan mökissä ja kertonut Donatiennestä. Hän oli kuullut uutisen »Moulin-Hayen vanhuksilta», Donatiennen vanhemmilta. Itse ei mökkiläisraukka ollut saanut sanaakaan puolisoltansa lohdutuksekseen, hän, joka uupuneena unissansa nyyhkytteli kuumeisesti lyhyinä suviöinä.

RYÖSTÖ.

Heinäkuun lopulla saapui ryöstömies merkitsemään kirjoihinsa mökin irtaimiston neiti Penhoatin saatavasta. Turhaan oli hän viikkoa varemmin kehoittanut Louarnia suorittamaan vuokrarästinsä. Nähdessänsä miehen ja todistajat kunnaan kuvetta kohoamassa, heitti Louarn tuleentuneen uutispeltonsa leikkaamisen. Hän painoi viikatteensa varren peltoon ja läksi nummen laitaan. Siellä hän seisahtui metsänreunan viimeisimmän, mahtavan värihernepensaan luo. Siitä hän voi nähdä mökkinsä ja neljä hehtaariansa, joihin hän oli uhrannut niin paljon työtä, joiden takia kärsinyt niin kovin kurjuutta. Siinä oli kaikki, mitä hän oli maailmassa rakastanut ja mihin hän vieläkin kohdisti toivonsa. Käsivarret ristissä hän seisoi odottaen.

Ryöstömies jätti molemmat todistajansa kummun juurelle ja läksi itse laahustamaan Louarnin luo. Risaisine takkinensa ja tahraisine huopahattuineen hän oli yhtäläinen kurjuuden kuva kuin ryöstönalainen mökkiläinenkin. Hän kompasteli vakoihin ja nosti väliin laihaa, vaalean poskiparran ympäröimää naamaansa kuin punniten aikoiko Louarn antaa hänen kahlata pellon päähän yrittämättä askeltakaan vastaan. Louarn ei hievahtanutkaan. Kun heidän välillänsä oli enää vain pari vakoa, suoristautui hän, niin että pensas tutisi. Järkyttyneenä, hammasta purren hän lausui:

»Tulit ryöstämään?»

»Niin. Neiti Penhoat lähetti minut…»

»En estele sinua», keskeytti hänet Louarn. »Se on virkasi. Sanoisin kuitenkin sinulle jotain. Olet ihminen ja voit arvostella. Katsohan ympärillesi, oikealle ja vasemmalle kädellesi, kummulle asti.»

Ryöstömies vilkaisi ensin kummastellen rotevaa, muita kurjia kovin vähän muistuttavaa talonpoikaa, sekä sitten perkkiötä, josta pisti teräviä, veitsen viiltämiä juuria.