»Olen raatanut kolme kuuta tässä pensaikossa ja pannut käteni piloille. Käänny ja katso kaatamani metsän pohjaa! Tuossa on tuleentunut tattarini ja vehnäni. Laiskuudesta et voi moittia minua, mitä? Vai voitko?»
»En.»
»No, niin! Olen tehnyt tämän kaiken lasteni ja Parisin rikkaissa palvelevan puolisoni vuoksi. Käsitäthän, ettei vaimoni voi sallia, että kaikki tämä myödään minulta kuin kerjurilta?»
»Se on totta, hänellä olisi syytä suorittaa velkasi», vastasi ryöstömies.
»Pitkänkö maksunlykkäyksen voit luvata?»
»Parahin Louarn, tänään on tiistai. Ilmoitan huutokaupan ensi sunnuntaista kahdeksan päivän perästä.»
»Rahat saat», lausui Louarn. »Minä sähkötän hänelle, ja hän vastaa varmasti.»
Hänen äänensä vapisi. Sanat »hän vastaa varmasti» kuiskasi hän miltei kyynelten tukahuttamana. Mutta hän ei itkenyt. Hän oli vain kääntänyt katseensa Ros Grignoniin, eikä vieras voinut nähdä hänen kasvojaan. Alkaessaan selailla papereitaan tunsi ryöstömies mökkiläisen karhean käden olallansa.
»Älä lue papereitasi», kehoitti Louarn. »En välitä niitä kuunnella, enkä pane niihin nimeäni. Tiedän olevani velkaa neiti Penhoatille yli omaisuuteni. Maksan muillekin kauppalalaisille, jotka ovat uskoneet minulle velkaa. Voit yksin mennä tupaan.»
»Minä tarvitsen teidän apuanne, Louarn.»