»Et, sinä et tarvitse siinä minua. Ota, minkä näet ja merkitse kirjoihisi: vuode, pöytä, lehmä — — —»
»Mutta teillä on oikeus pidättää — — —»
»Käsken sinua, kirjoita kaikki», keskeytti hänet mökkiläinen ja viittasi kiivaasti Ros Grignoniin. »Kirjoita tuolit, pitovaatteet ja vaatearkussa oleva silkkiesiliina.»
»Enpä ole koskaan nähnyt — — —»
»Kirjoita myös molemmat päähineet, jotka vaimoni osti kehruurahoillansa kuukautta ennen lähtöään. Merkitse myös katossa riippuva rukki. Olen saanut ne Donatiennen mukana. Ellei hän nyt vastaa, en — kuten käsität — voi pidättää enää itselleni mitään, tehtyäni puolestani kaikki hänen hyväksensä. Se on totta, haluaisin kuitenkin ottaa itselleni yhden ainoan esineen. Se on tuskin yhtä sydäntä suurempi.»
Ryöstömies kohautti hartioitaan. Hän alkoi aavistella, että kaiken pohjalla piili syvempi suru kuin hän toimiessansa oli tullut tuntemaan. Hän oli liikutettu. Tietämättä, mitä tehdä, poistui hän papereinensa.
»Se esine on seinällä riippuva valokuva. Kenelläkään ei ole siihen suurempaa oikeutta kuin minulla.»
Kääntymättä teki ryöstömies myönteisen eleen. Hitaasti ja vaivalloisesti hän nousi Ros Grignonin kummulle. Oven suussa seisova pikku Naemi juoksi pelosta parahtaen tupaan. Mutta Louarn harppaili pitkin askelin oikoteitse Ploeuciin.
Jo laitakylällä laittautuivat naiset tupiensa oville nähdessään Louarnin, joka näkemättä tai kuulematta, eteensä tuijottaen kiirehti ohitse. Tiedettiin, että ryöstömies oli mennyt Ros Grignoniin. Moni oli vaiti ja silmäili säälitellen Louarnia, mutta toiset, etenkin nuoremmat, laskivat puoliääneen pilaa. Juorujen, panettelun ja salaviittausten sorina yltyi hänen selkänsä takana. Donatiennestä levinneet uutiset olivat Louarnille uppo-outoja; kylässä ne tunsi jokainen ja jokaisen uteliaisuus heräsi heti Louarnin näyttäytyessä. Hän vain ei kuullut mitään. Vasta postikonttoriin kääntyvän kyläkadun kulmauksessa kuuli hän leipurin nuoren vaimon virkkavan kuuluvasti ympärillä olijoille:
»Mies parka! Hän kai on kuullut lapsen kuoleman ja Donatiennen — — —»