MATKA.
Jean Louarn oli astellut jo useita tunteja, vetäen kärryjänsä ja kärryissä nukkuvia nuorimpia lapsiaan, Donatiennen mustaa koria, lapiota ja säälistä suotua kuuden naulan leipää. Siinä olivatkin surun ohessa kaikki kodin jätteet. Hän kiirehti kumarana, katse vastaantulijoiden päiden yli suuntautuneena, itää kohden. Hänen kapeat kasvonsa luovivat kuin laivan keula, ilmettä muuttamatta, päivässä ja tuulessa, välinpitämättöminä kaikesta, mitä oli matkan varrella.
Hän ponnisti pysähtymättä. Päivännousun aikana näkivät tienvarsivainiolla kauraa leikkaavat työmiehet hänet ja juttelivat keskenään:
»Kuka hän oli?»
»Jean Louarn, tiedäthän, se raukka, jonka koti kaupattiin Donatiennen vuoksi.»
»Hänkö? Hänen vaimonsahan oli imettäjänä Parisissa. Olen siitä kuullut. Vaimo ei palannut, eikä lähettänyt rahojakaan. Minne mies nyt matkannee?»
»Vendéehen, luullakseni.»
»Vendéessäkään ei jokaista vetele.»
»Ei lähimainkaan. Mutta tartupa taas työhösi, poikaseni. Hän voisi kuulla puheesi.»
Noilla sanoilla oli kerrottu Louarnin tarina.