»Lupaan sinulle kaikki», vakuutti abbé vakavasti.
Tuona hetkenä sovittiin kai molempien miesten kesken jotain, jota ei koskaan puettu sanoiksi. Äänettöminä he erkanivat puutarhassa yhtä virallisin kasvonilmein kuin mitkä tahansa yhteisittä muistoitta tai sattumalta toisiansa tapaavat.
JÄÄHYVÄISET.
Seuraavana aamuna, varpusten virittäessä viserryksensä ja ensimäisten akkunaverhojen väistyessä aamuruskon tieltä, taivalsi Ploeucista Montcontoiriin vievää maantietä matkamies. Kulkija oli Louarn, jonka omaisuus oli edellisenä päivänä pakkohuutokaupassa myöty. Hänellä oli muassansa kaikki, mikä vielä oli hänen omaansa.
Hänen vasemmalla sivullaan asteli Naemi, kantaen myttyä käsivarrellaan; Louarn itse veti pieniä puukärryjä. Niissä uinuivat Lucienne ja Joel vieretysten. Kärryissä oli lisäksi Donatiennen kulunut kori ja perällä lapio, jonka varsi viippui tien mutkien mukaan.
Aniharva oli kauppalassa vielä valveilla. Nekään, jotka ovipielistään kulkijoita pilkistivät, eivät enää nauraneet. Onnettomuus oli nostanut mökkiläisen arvoon heidän silmissänsä.
Louarn ei puolestansa enää piiloitellut. Hän oli lähtenyt päämäärättömälle matkallensa, jolta tuskin enää palaisi. Hän oli nyt kulkuri, josta ei kukaan vastaa eikä välitä. Ne, jotka olivat olleet hänen tähänastisen elämänsä näkijöinä, säälivät häntä.
Kun Louarn oli kääntynyt leipurin kulmauksesta, pistihe puodista vaimo, kiiruhti kärryjen jälkeen ja pujautti sanaa lausumatta kookkaan leivän nukkuvien lasten väliin. Louarn tunsi kai kärryjen kuorman kasvaneen, mutta ei kääntynyt katsomaan.
Satakunta metriä siitä, juuri missä maantie lähtee Ploeucista, seisoi toinen henkilö Louarnia odotellen. Louarn asteli puutarha-aidan vartta katsettaan kohottamatta. Niin kauan kuin matkaajain tahdikas astunta ja puupyöräin kitinä kuuluivat, pysyi aidan ja valkopyökkikuistin välinen kookas varjo liikkumatta. Mutta kun pikku seurue oli häipymäisillään etäisyyteen ja peittävien pensaikkojen suojaan, kohotti abbé Hourtier nyrkkinsä kuin kiroukseen kohti päivää, joka heijasti hänen tarhansa syreenien alioksia ruusunpunaisiksi. Hän mietti kaikkea sitä, mikä oli syössyt Donatiennen turmioon, suuren, oudon maailman kaikkea mahtavuutta ja mitättömyyttä, maailman, joka oli aiheuttanut Louarnin onnettomuuden. Äkkiä hän muisti eilisen keskustelun ja kuroittikin kätensä samoovien siunaukseen.
Matkaaja oli häipynyt puiden taa. Ploeuc ympäristöinensä näytti riemuitsevan raikkaassa, ihanassa aamussa. Bretagne oli taas päässyt yhdestä kurjastansa.