»Minne aijot?»
Louarn viittasi akkunaan.
»Vendéehen, abbé Hourtier. Siellä sanotaan noston aikana liikenevän työtä työttömällekin. Menen Vendéehen.»
Hänen epämääräinen viittauksensa kohdistui koko taivaanrantaan.
Vendée oli Louarnille ja hänen kaltaisillensa koko Ranskanmaa, seutu
Bretagnesta itään.
»Silloin en tiedä, mistä tapaan sinut kirjeelläni puolisosi palattua.»
Lapsekas suruhymy levisi Louarnin vakaville kasvoille.
»Sitä tuumiskelinkin», vastasi hän. »Hänen valokuvansa on täällä mukanani. En tahtonut jättää sitä muille, enkä voi ottaa sitä mukaanikaan. Se murtuisi matkallani. Ajattelin pyytää, että te ottaisitte sen säilöönne. Kirjeet, jotka saatte häneltä, voitte pistää kuvan taakse, kunnes kirjoitan teille. Jos hän palaa, tapaa hän edes jotain kodistansa jäljellä.»
Hän astui uunin luo ja veti taskustaan pienen kilpikonnankuorta mukailevan puitteen kuvinensa ja asetti sen ulkonevalle uunin reunalle. Kuva oli otettu heidän häittensä jälkeisenä päivänä. Hänen karhea, arpinen kätensä koki tunkea puitteen ja kuvan väliin.
»Pankaa ne tänne kuvan taakse», selitti hän.
Abbé Hourtier oli noussut. Hän oli Louarnin kokoinen, mutta harteikkaampi. Molemmat jättiläiset, jotka harvoin tulkitsivat tunteitaan, syleilivät toisiansa tuokion kuin painien.