Abbé katsahti kuvaan lempein säälin ilmein. Hän huomautti:
»Rakas Louarn. Ei riitä, että olet Hänen kaltaisensa vain kärsimyksissäsi. Oletko hänen kaltaisensa myös kaiken anteeksiannossa?»
»Sitä en voi väittää, sillä mitäpä anteeksiannettavaa vaimoni olisi voinut minulle tehdä?»
»Mitä me itse teemme, ystäväni? Olemme heikkoja ja herkkiä pahaan! Voi noita nuoria naisparkojamme, jotka lähtevät parinkymmenen ijässä imettämään toisten lapsia! En sano tätä tehdäkseni sinua levottomaksi, Jean Louarn. Mutta en tunne sen surullisempaa. Kun näen sinun kotisi kaltaisia majoja, joissa mies ja lapset oleskelevat orpoina, silloin totisesti säälin poissa olevia puolisoja.»
»Entäs me miehet?» kysäsi Louarn.
»Te jäätte Bretagneen kotienne huomaan. Teillä on luonanne edes jotain, jota voitte rakastaa. Sinullakin oli Naemi, Lucienne ja Joel sekä peltosi leiväksi muokattavana, kun vaimosi sensijaan riistettiin äkkiä kaikesta maailmaan. Jean Louarn, kummeksitko, jos ei heittämäsi kourallinen tattaria nummellasi idä? Olen varma, että vaimosi on saanut kamppailla ja kokeilla sekä sitten vasta, vailla tukeasi, tietämättä elämän pahuudesta, horjahtanut harhaan. Jos hän joskus palaa — —»
Louarn ponnisteli vastatakseen. Kyyneleet, ensimäiset pitkän ajan perästä, kihahtivat hänen silmiinsä.
»Ei», äänsi hän, »hän ei palaa enää luokseni. Olen pyytänyt, olen rukoillut häntä. Hänestä nähden saa kaikki mennä vasaran alle.»
»Louarn», vastasi abbé, »hän on äiti. Hän voi jonakin päivänä — — Minä kirjoitan hänelle. Minä koetan, sen lupaan sinulle.»
»Tuskissani», jatkoi Louarn, »tuumiskelin: hän palaa edes lastensa vuoksi. Hän rakasti pienoisiansa enempi kuin minua. Mutta silloin olemme me jo kaukana täältä.»