Mutta Louarn painoi sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja asteli ovelle.
Ovelta kääntymättä jätti hän jälkeensä tänne kaikki yhteisen rakkauden mieluiset muistot.
Le Clech vanhus oli seurannut häntä kynnykselle. Hän näytti vaipuneen syviin mietteisiin. Hänen pieniin, punervareunaisiin silmiinsä palasi pian kuitenkin vilkkaampi välke: hän oli kuullut Urnen aaltojen loiskeesta vuoksen nousun ja tuntenut ruskolevien tuoksun. Tuuli tuo levät Roselierin, Yffiniacin ja Guettesin rannoilta.
VIIMEINEN SUNNUNTAI KOTONA.
Kellot kumahtivat sateen sumuista seestyvässä ilmassa. Ploeucilaiset parveilivat päivämessun päätyttyä kirkon ovilla äänekkäästi jutellen. Palvelijattaret riensivät kotona odottavien emäntiensä luo, ja vaimot kiiruhtivat vapauttamaan miehiään lasten katsomisesta. Kellojen kumuun sulautui puukenkien kolina, avautuvien ja sulkeutuvien ovien narina, pitkäpiimäinen puhelu ja tukahutettu nauruntirskunta.
Louarnin valtasi arkuus. Hän kiersi talojen taitse. Hän häpeili tahraisia tamineitaan, savisia saappaitaan, koko olentonsa kurjuutta. Kiirehtien hän kerkesi ketään kohtaamatta Ploeucistä Montcontoireen johtavalle tielle. Sinne saavuttuaan hän samosi veräjän ja valkopyökkikujan kautta abbé Hourtierin ovelle ja astui kolkuttamatta abbén ruokasaliin. Abbé oli ijäkäs kirkkoherra, kuin kalliosta veistetty, rantaseuduilta syntyisin. Hourtier oli juuri palannut messusta ja lepäsi olkituolissaan, nojaillen katettuun pöytään. Akkunasta tulviva kirkas valo olisi häikäissyt muiden silmiä, mutta abbén katse oli raskaiden luomien alla kirkas kuin merivesi, merimiehen vakava katse. Louarn istuutui hänen viereensä. Molempien huomasi olevan samaa kasvua, samaa rotua, milteipä samaa sieluakin.
He olivat jo kauan pitäneet toisistansa ja tervehtivät aina teillä tavatessaan, useimmiten kuitenkin sanaa vaihtamatta. Abbé ei oudostellut, että Louarn saapui uskomaan onnettomuuttansa hänelle. Hän oli kuullut jo niin monenlaista ja lohdutellut niin monta murhetta — miesten tai vaimojen kuolemaa, lasten äkillistä manalle menoa, koko miehistöjen haaksirikkoja, taloudellisia sortumuksia, petollista ystävyyttä, lemmensuruja — että hänen kirkkaaseen katseeseensa oli syöpynyt säälinilme, joka ei enää häipynyt onnellistenkaan keralla haastellessa. Säälin katse oli Jean Louarnista kuin palsamia.
»Jean», lausui abbé, »sinun ei tarvitse kertoa mitään. Se vain kiihdyttäisi surua. Älä puhu mitään! Minä tiedän kaikki.»
»Minä itse en tiedäkään mitään», selitti mökkiläinen, »ja olen kovin onneton. Kärsin miltei yhtä paljon kuin tuo ristiinnaulittu.»
Louarn viittasi pieneen, akkunan luona riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, valkoiseksi laastitun huoneen ainoaan koristeeseen.