»Olisitte antanut hänelle samanlaisia vaatteita kuin hänellä oli nuoruudessaan.»
»Olen vaatettanut hänet kykyni mukaan. Ja minä olen rakastanut häntä sydämeni syvyydestä.»
»Te olette hankkinut hänelle kolme lasta, joita ette jaksa elättää, köyhä raukka. Luuletteko, että hän haluaa palata? Hän tietää, mikä häntä odottaisi — — —»
»Ei, sitä hän ei tiedä!» vastasi Louarn, nousten ja laskien tuskin maistamansa kannikan pöydälle. »Tarjoamanne kannikka on kovin kalliisti ostettavissa. En halua sitä. Minä poistun seudulta.»
Le Clech vanhus kiinnitteli edelleen matoja koukkuihinsa. Hän ei näyttänyt välittävän toisten puheista vähääkään. Mutta kuultuaan Louarnin viime lauseen pudisti hän päätänsä kuin tuumien: »Bretagnesta ei maksa poistua naikkosten vuoksi!» Hänen vaimonsa oli käynyt kalvaaksi. Kun suru ilmeni noin voimakkaana, herätti se heissä eräänlaista arvonantoa. He odottivat Louarnin selitystä kuin oraakkeli vastausta.
Jean Louarn tuijotti tuokion tuvan nurkkaan. Siellä oli ollut Donatiennen vuode silloin, kun Louarn oli sunnuntaisin saapunut tarinoimaan tytön keralla. Hän selitti sitten:
»Aamulla näihin aikoihin olen jo jättänyt Ros Grignonin. Otan mukaani
Naemin, Luciennen ja Joelin. Ette näe minua enää.»
Ukon siima putosi permannolle ja lyijypainot poukahtivat palkkeihin.
Kaikki he näyttivät vaipuneen vankkumattoman kohtalon miettimiseen. Le
Clech, joka ei ollut siihen saakka saanut suustansa sanaakaan, virkkoi
paikaltaan päkähtämättä:
»Jos et enää palaa, Louarn, olisit ainakin voinut haukata leipääni. Se oli suotu sulasta sydämestä.»
»Minulla on varastossa nuorta cideriäkin», lisäsi vaimo.