»Minulla on nälkä», uudisti hän. »Onko meidän vielä kauan käveltävä?»
Isä kumartui hyväilemään Naemia ja vastasi päätänsä pudistaen:
»Oi, on, pienoiseni, hyvin kauan vielä.»
Oikeastaan ei Jean Louarn ollut itsekään täysin selvillä, minne menisi. Hän vain aavisteli matkan pituutta. Hän pakeni niinhyvin ilojensa kuin tuskiensakin muistoja. Hän haki rauhaa ja unohdusta, mutta ne näyttivätkin pakoilevan häntä. Nähdessään Naemin levottoman ilmeen ja kuullessaan lapsen lausuvan: »En jaksa seurata niin kauas», katui hän äskeisiä sanojansa.
»Emme kulje koko matkaa yhteen menoon», selitti hän. »Me lepäämme.
Voimme levätä nytkin. On aika syödä.»
Muutaman askeleen päässä erkani valtatiestä ruohoittunut, miltei maantien levyinen kujanne. Sen varsilla versoi paksuja pyökkejä kaartaen holvina kujaa. Minne se lienee vienyt? Oliko se linnaan, talonpoikaistaloon vaiko vanhoille raunioille johtava puistokuja? Kauempana se polveutui, mutta katsein voi nähdä korkeiden puiden kaksoisrivin poimuttelevan maaperän nousujen ja laskujen mukaan sekä sitten häipyvän sinertävään etäisyyteen. Louarn asetti kärrynsä etumaisten puiden pimenteeseen ja nosti Luciennen maahan sekä haki käsiinsä leivän.
»Jaamme tämän», selitti hän istuutuen.
Tavasta, millä Louarn ahmi Ploeucin pehmeää, mainiosti paistettua leipää, voi päätellä hänenkin nälkiintyneen. Pitkällisestä käyttämisestä kuluneella veitsellään hän viilsi paloja itsellensä sekä edessään istuville Luciennelle ja Naemille. Hän ojensi palat pienokaisille milloin ystävällisin sanoin, milloin hiljaa viheltäen, kun Naemin ruskea tai Luciennen vaalea pää oli kääntyneenä toiselle taholle. Naemi oli vielä siksi pieni, että isän oli käytettävä häntä puhutellessaan joko iloista sävyä tai keksittävä asioita, joita oli perin hankala keksiä. Muuten ei Naemi olisi oivaltanut isänsä tarkoituksia. Mutta tytöllä oli jo tavaton vaisto vainuta onnettomuutta ja kääntää keskustelu siihen. Vastatessaan lapsen kysymyksiin päätteli Louarn lakkaamatta: »Hän ei saa huomata, ettei hänellä enää ole äitiä». Louarn valhetteli kuitenkin kömpelösti ja kangerrellen, joten Naemi alinomaa uudisteli samoja kysymyksiään.
Joel alkoi kitistä kärryissä. Isä mietti: »Miten osaan hoidella häntä matkalla?» Hän nosti pienokaisen syliinsä ja keinutteli häntä käsivarsillaan. Koe onnistui: tuokiossa torkahti isä lapsikolmikkoinensa, kärpästen kihistessä heidän kimpussaan, elokuun paahteessa.
Kello oli puoli yksi, puoli kaksi.