»Sitten he eivät ole niitä. Minä luulin — hassuja houreita vain —»
Hän hellitti miehen käsivarren. Hänet oli tukahduttaa hillitön mielenliikutus ja hän avasi tahtomattansakin tuntemattomalle sisimpänsä. Hän oli onneton, huomattuaan toiveensa turhiksi. Hän oli niin arkipäiväisyydestään järkyttynyt, että lisäsi:
»Luulin ensi huimauksessa löytäneeni omaiseni. — Minulla oli kolme lasta, joista en tiedä, missä he ovat — en kerrassansa mitään — käsitättekö? Pienin oli Joel niminen. Hän oli lapsistani poika, toiset olivat Naemi ja Lucienne. Eikö totta, minä hätäilen suotta?»
Hän selvitti kutimensa, koki nauraa ja vetäytyi pois. Mies joi kahvinsa ja katseli häntä kupin laidan ylitse tutkien. Vieras oli päässyt surullisen salaisuuden jäljille. Hän kärsi nähdessään tuollaista tuskaa, joka oli niin lähellä, ja kuitenkin niin salaperäistä. Äiti lapsinensa — hän oli näkevinään heidän leikkivän yhdessä. Sitten ero. Hän ei olisi mistään hinnasta raatsinut tehdä tuolle naiselle kysymyksiä. Hän muisti kuitenkin samantapaisia sattumia ja hänen mielensä valtasi epämääräinen säälin tunne. Hän lopetti hitaasti kahvinsa. Donatienne vetäytyi äskeiselle istuimelleen ja ryhtyi katsettaan kohottamatta kuin tajuttomana työhönsä. Hänen luomensa vapisivat huomattavasti.
Huomatessaan joutuneensa säälin aiheeksi kysäisi Donatienne:
»Työskentelettekö tässä kaupunginosassa?»
»En, olen täällä vain urakoitsijan asioilla kipsivalajan luona. Mutta minä tunnen tuttavistanne monta. He ovat tarinoineet teistä.»
»Heistä ei ole nyt väliä. Mutta kun aiotte viipyä kotonanne kotvan, niin ottakaapa tarkempi selko tuosta Joelista. Keväällä pistäydytte palattuanne kertomassa minulle kaikesta. Tahdotteko?»
»Tulen varmasti, Donatienne rouva. Pakeillenne pistäytyminen ei ole uhraus eikä mikään.»
Mies otti liivinsä taskusta viiden soun rahan ja viskasi sen marmoripöydälle. Hän oli taas entinen reipas raataja.