Mies laahusti keskilattialle, vedellen linttaisia punaisia nahkatohveleitaan. Hänen asunaan olivat tummansiniset, keltapäärmeiset housut ja uumilla pussina pullottava yöpaita. Kaulusta oli auki ja siitä pistihe esille paksu kaula pingoittuneine pöhösuoninensa; kireän ihon alta näki veren suonissa sylkyttävän. Mies lienee muinoin ollut komea. Mutta laiskurius oli hänet kangistanut; sileäksi ajeltu naama vaaleine kulmakarvoineen oli kovin täyteläinen, karvaiset kädet liian lihavat ja luomet riippuivat raskaina silmillä, joissa valveilla olo ja uni ottelivat keskenään.
»Mitä sinulla on sanottavaa?» kysyi Donatienne.
Mies risti kätensä rinnoillensa.
»Tahdon tietää, mitä sinä tuolle vieraalle puhuit.»
»Olet siis taaskin mustankipeä?»
»Kenties».
»Tuolle savensotkijalle?»
Donatienne alkoi nauraa hermostuneesti, kikattaen kovemmin ja kiivaammin kuin tahtoikaan. Hänen pilkallisesta ilmeestään, kiihtyneestä ja halveksivasta ryhdistänsä sekä puhdaspiirteisenä säilyneen päänsä asennosta pilkahti tuokioksi tuttu, harvinaisen kaunismuotoinen bretagnetar.
»Niin, sinä kumarruit häneen päin, kuuntelit häntä ja tartuit hänen käsivarteensa. Älä kiellä. Minä näin kaikki portailta.»
Donatienne kohautti hartioitaan.