»Luuletko, että teen tiliä sinulle sanoistani? Oh, en! Olemmeko me vihityt, mitä? Mitä arvelet?»
»Mitä tuo mies sanoi?»
»Se on minun asiani!»
»Donatienne!»
Mies hapuili tuolia iskeäkseen sillä. Donatienne hellitti korin kädestään ja hyökkäsi uhkaajansa kimppuun, asettuen pystypäisenä, taistelunhaluisena ja kiukkuisena tämän eteen.
»Lyö!» tiuskasi hän. »Ken estää sinua? Tapa minut, ole hyvä! Elämä kerallasi ei ole hauskimpia. Minä inhoan sitä, käsitätkö? Sinuakin! Tee, mitä mielit! Mitä odotat? Älä kuitenkaan luule, että minä tottelen sinua ja teen sinulle tiliä teoistani ja puheistani. Sinulle, miehelle, joka elät minun kustannuksellani!»
Viha väänsi hänen kasvonsa kuopikkaiksi.
Sitten muuttui hän väsyneeksi, ränstyneeksi naiseksi. Sellaiseksi hän oli piakkoin muodostuvakin. Puoliavointen huulien välistä huomasi, että toisesta leukapielestä puuttui hammas. Toiset hampaat olivat valkoiset, hienot ja kiiltävät. Silmät kimaltelivat kuin lakkapäälaineen läike.
Hän uudisti:
»Niin, joka elät minun kustannuksellani!»