Jokainen jaaritteli samaan tapaan. Naiset surkuttelivat hänen monia lapsiansa — kolme pienokaista viidessä vuodessa — ja päivittelivät hänen entistä elämäänsä, jota hän olisi toisissa oloissa iloiten ihastellut.
Kamaripalvelijat, kuskit ja tarjoojat, sekä hänen herrasväessänsä että toisissa talon kerroksissa palvelevat, kiemailivat hänelle mikä mitenkin. Hän viehätti heitä nuorekkaalla pirteydellänsä, kauniilla puvuillansa ja samalla kertaa ujostelemattomalla ja häveliäällä käytöksellänsä. Hän kuului heistä vieraaseen heimoon, mainioon rotuun, hänellä oli rikas mielikuvitus, hän oli hieman raju ja turhamainen, naureskeli enemmän kuin muut, mutta oli pohjaltaan heitä toisia kummallisempi omatessansa paljoa paremman entisyyden. Hän ei sallinut likeistä lähentelyä ja häntä kohdeltiin imettäjän asemassansa arvonannolla, mieliteltiin lahjoilla ja hän asui herrasväen kerroksessa. Hän oli poikkeusasemassa ja ainaisen liehittelyn esineenä.
Niihin aikoihin menehtyi lapsi outoon tautiin. Donatienne itki. Hän oli murheissaan ja kauhuissaan. Hänen kohtalonsa oli nyt kääntyvä. Hän oli väsynyt eikä saanut imettää. Kului muutama päivä. Totutteleidäksensä imettämisestä sai hän hyväntahtoisuudesta jäädä herrasväen huoneistoon asumaan. Eräänä ehtoona kutsui rouva hänet puheilleen. Sureva äiti raukka haasteli lapsivainajansa hoitajalle ja ruokkijalle ystävällisiä säälin sanoja. Huoltaja oli saanut näet sijan lapsen äidinkin sydämessä. Äiti oli vaalea, kalpea mustapukuinen nainen. Hän lausui lopuksi:
»Donatienne, haluattehan jäädä luoksemme, eikö niin? Voisin teille tulkita siten kiitollisuuteni lapsivainajani hellästä hoidosta. Bretagnelaisenne kotonanne voisivat kenties jaaritella teille jos mitä onnettomuudestamme. Ette kai halua itsekään kernaasti kurjuuteenne takaisin, lapsi parka? Jos tahdotte tulla toiseksi kamarineidokseni, voin pitää teidät palveluksessani. Mutta te ette voi asua enää samassa kerroksessa kanssamme.»
Nuori rouva luuli tekevänsä todellisen armeliaisuuden teon. Hän luotti menettelynpä oikeudenmukaisuuteen. Hänen elämänkatsomuksessansa oli köyhyys suurin onnettomuus. Hän olisi ollut miltei enkeli, jos olisi ajatellut asemassansa toisin. Sitäpaitsi olivat hänelle miltei täysin tuntemattomat ne olosuhteet, joissa palvelusväki eleli kuudennessa kerroksessa kello kymmenen jälkeen illoilla. Hänellä ei ollut, yhtä vähän kuin monella muullakaan, tilaisuutta tarkastaa palvelijain elämää. Rue de Monceaun kadun kauniissa kartanossa ei todellakaan tarjoutunut mahdollisuutta majoittaa palveluskuntaa isäntäväen läheistöön. Se ei ollut yleisenä tapanakaan. Mutta sen syy lankesi lisäksi arkkitehdeille, talonomistajille ja naapureille, jotka menettelivät samalla tavalla. Tonttimaiden hinnat olivat huimaavan kalliit eivätkä tulot riittäneet oman talon ostamiseen. Syynä oli myös se luokkaero, jonka tietämättömyys, luottamattomuus ja viha olivat virittäneet isäntäväen ja palveluskunnan välille. Molempien keskinäiset suhteet olivat horjuvia ja hapuilevia. Oli olemassa myös onneton luulo, ettei kenkään ole vastuussa muista kuin omasta itsestään. Donatiennen turmioon oli tekijänä hänen viisikolmattavuotinen nuoruutensa, joka ei vielä koskaan ollut ehtinyt järkeillä sellaisesta, josta hänen äitinsäkään ei ollut hänelle koskaan huomauttanut. Ja Donatiennen tuhosi turmio.
Donatienne tunsi täydelleen kuudennen kerroksen likaisen käytävän ja ohuiden seinien suojaamat ullakkokomerot, paperitukoilla tukitut kaiverretut reiät, naurun, kaksimieliset puheet, tungettelun ja teattereista tai kahviloista öisin palaavien miesten koputtelut, salaiset kohtaukset, koplat, mustasukkaisuuden, sovitun merkin mukaiset raollensa jätetyt ovet, sähkökellojen kilinän ja niiden aiheuttamat kymmenien miesten kiroilut ja jonkun naisen alakertaan kiitäminen sekä alakerran kuosinmukaiset, muodollisuuksissansa kaavamaiset ja meluun ja rähinään päättyvät vastaanotot ullakolla.
Donatienne voi siitä kaikesta suoriutua vain monen muun tavalla.
Hän tuli harvinaisen komean, livreepukuisen, hävyttömän ja naismenestyksestänsä mainitun palvelijan rakastajattareksi. Palvelija tarinoi ja tuomitsi isäntäväkeänsä kahdeksankolmatta ikävuotensa varmuudella ja tuntemuksella, kehiteltyänsä noita kykyjänsä viisitoista vuotisella palvelusajallaan Parisin eri piireissä. Hän kopeili valloituksestaan. Samoihin aikoihin saapuivat Louarnin pyytelevät kirjeet tietoinensa perhettä uhkaavasta perikadosta. Donatienne ei uskonut tietoja. Hänen rakastajansakin väitti: »Hän kirjoittelee tuolla tavoin saadakseen sinut sinne, tai houkutellakseen sinulta rahoja!» Donatienne ei lähettänyt Louarnille ropoakaan eikä itsekään matkustanut Ros Grignonin avuksi. Pari viimeistä Louarnin kirjettä salattiinkin häneltä. Alinomaa sanottiin sitten Donatiennelle: »Näethän! He ovat sinut unohtaneet ja valhetelleet kodistasi Bretagnessa! Eiväthän he enää kirjoitakaan kertaakaan!»
Niihin aikoihin anoi hän, kuvaavaa kylläkin, lupaa luopua bretagnelaispäähineestään. Sen riisuminen oli samantekevää: hän ei ollut enää imettäjänä, liikkui aniharvoin ulkona, eikä tarvinnut puolestaan puvuillansa enää esittää vieraille talon komeutta. Hän kääri siis parista röyhelletystä valkeasta musliinipalasta Ploeucin kuosiin kurotut kolme päähinettänsä ja karkeasta villakankaasta poimutellun pukunsa nyyttiin, käyttämättä niitä enää. Hän hankki hattuja, alkoi kähertää tukkaansa ja kiinnittää sen korkealle päälaellensa — muuttuen yleisen muodin mukaiseksi. Donatiennen ulkonainen asu vaihtui kauttaaltaan. Tarvittiin perin tarkkaa silmää tuntemaan tuosta pienestä hienosta, pirteästä, säteileväsilmäisestä, hermostuneesti naureskelevasta ja huolettomasti hymyilevästä kamarineidosta entistä bretagnetarta.
Kesä kului. Ros Grignonissa eivät enää asuneet entiset eläjät. Donatienne ei siitä tiennyt mitään. Hän muisteli usein lapsiansa ja toivoi saavansa kuulla heistä jotakin. Väliin vaivasivat häntä omantunnontuskat. Hän oli ollut nuorempana uskonnollinen. Vieläkin oli hänen sydämessään siruinen uskoa ja hän tiesi viettävänsä huonoa elintapaa. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan kestäneet kauan eivätkä palanneet usein. Kaukaisella köyhällä kotiseudulla olisivat hänellä olleet suojana ja kohottajana kirkolliset juhlat hartausharjoituksineen, Ploeucin kirkkoherran messut ja saarnat, lähetystyö, kastejuhlat, sielukellot, iltasoitot ja kuin kolmasti päivässä rukoileva ilmakehä. Hänen kohottajanansa olisivat olleet myös tuolloin ja tällöin torpassa pistäytyvät, hieman itsetietoiset ja omituiset seurakunnan vanhukset, jotka poistuessansa jättivät jälkeensä kunniallisen elämän halun. Parisissa puuttui tuo kaikki. Parhaintansa laittoi rouva heidät muistaessaan määrätunnilla hiljaiseen messuun, pitäen silmällä, että sinne lähdettiin.