Saapui syyskuu. Donatienne oleskeli samaa elintapaansa viettäen eräässä Parisin läheisessä linnassa. Häntä painosti levottomuus kotikuulumisista. Rakastajansa kiellosta huolimatta hän kirjoitti: »Neitsykäiselle Naemi Louarnille, Ros Grignonin mökissä Ploeucissa, Bretagnessa», kysyen, miten he voivat. Kahdeksan päivää vierähti vastauksetta. Donatienne luuli Louarnin saaneen kuulla puolisonsa kohtalosta ja estäneen Naemia vastaamasta. Hän moitti mielessään miestänsä. Saadakseen varmuuden kirjoitti hän taloutensa ja lastensa huoltajaksi hankkimallensa tytölle, kysyen Annette Domercilta: »Minkä tähden he eivät kirjoita?» Annette vastasi vitkastelematta ja kainostelematta: »Ette siis tiedä, että kaikki on myöty? Teillä ei ole enää kotia. Miehenne on matkustanut pois. Hän läksi Vendéehen lapsinensa.»
Matkustanut pois! Lapsinensa! Missä he olivatkaan? Kukaan ei sitä tiennyt, ei pormestari, ei kirkkoherra eikä abbé Hourtierkaan. Abbé ei ollut saanut sanaakaan Louarnilta.
Silloin joutui Donatienne epätoivon valtaan. Hänen tuskansa oli kiihkeä ja valtava. Hän lopetti suhteensa rakastajaansa syyttäen tätä — tietämättään oikeutetusti — Louarnin viime kirjeiden anastamisesta. Hän kieltäytyi ruoasta ja juomasta, itkeskellen ja lakkaamatta voihkien viikon päivät: »Naemi, Lucienne, Joel!» Isäntäväki koki olla kärsivällinen ja pitää hänet luonaan; olihan hän aulis ja pystyvä palvelija ja pikku vainajan imettäjä. Mutta pian alkoi hänen terveytensä horjua ja muutamana marraskuun iltana vietiin hänet kiireisesti sairaalaan. Lääkäri oli todentanut vatsatulehduksen. Kolmen vuorokauden kuluttua laittoi nuori rouva, hänen emäntänsä, tiedustamaan sairaan vointia sekä kertoi sitten aamuvierailulle saapuneille ystävilleen:
»Muistattehan pienen kamarineitoni, bretagnettaren? Hän on hyvin sairas. Ajatelkaahan, hänessä oli meiltä lähtönsä jälkeisenä päivänä neljäkymmentäyksi astetta kuumetta. Hän oli hauskan näköinen, eikö totta? Järkevä ja hyvä äiti hän oli myöskin. Hän on kuolemaisillaan lastensa vuoksi. Hän rakasti lapsiansa sairauteen saakka. Hänen puolisonsa, jokin juoppolalli luultavasti, on livistänyt tiehensä, virkkamatta vaimollensa, minne. Surullista, eikö totta?»
Donatienne oli todellakin kuoleman kynnyksellä. Hän toipui hyvin hitaasti. Sairaalasta päästyään oli hän vielä voimaton, eikä jaksanut palata palvelukseensa. Rahaa hänellä oli vain muutamaksi viikoksi. Hän häpeili muuttunutta muotoansa eikä näyttäytynytkään Rue de Monceaulla, jossa toisen kamarineidon toimi oli kai jo toisilla, mutta jossa hänelle olisi kieltämättä tarjoutunut jokin apukeino, suositus tai kehoitus kääntyä jonkun siivoa palvelijaa kaipaavan talon rouvan ystävättären puoleen. Hän ei tahtonut tavata inhoamaansa miestä eikä näyttäytyä hänelle tai toisille kalju-ohimoisena kuoppakasvoisena ja heikkoudesta kieroon katsovin silmin.
Tietämättä mihin turvautua meni hän asumaan pieneen hotelliin. Hän oli sairaaloista saapuvien tai paikoistansa potkittujen palvelijain tapaan täysin neuvoton. Hetkisen haaveili hän Bretagneen palaamista. Mutta miten olisi hän voinut tulla toimeen Ploeucissa? Varattomien ihmisten ilmoilla ei ollut leipänsä ansaitsemisen mahdollisuutta. Louarnin poistuttua katsoisivat siellä kaikki häneen yrmien. Hän saisi siellä kestettäväkseen katkeria koettelemuksia. — Hän kärsi syvästi, ja bretagnelaisen rannikon lapsille niin ominainen sisäinen synkkämielisyys kärjistyi hänessä herkeämättömäksi pistäväksi tuskaksi. Hän yritti sopia vanhempiensa kanssa. Yritys raukeni, kun Yffiniacin kalastajavanhukset saivat kuulla, ettei hänellä ollut säästön murenettakaan ja ettei hän ollut harjaantunut mihinkään toimialaan. Kurjuus läheni huomattavin harppauksin. Vaikkeivät hänen voimansa vielä olleet täysin palautuneetkaan, uhrasi hän viimeiset parikymmentä frangiansa paikanvälitystoimistolle ja sai toimen ylhäisöön kuuluvan naisen luona. Naisella oli kaksi naimakelpoista tytärtä. Hänen täytyi kuitenkin luopua pian paikastansa saadessaan valvoa puoliöihin. Hän palasi hotelliinsa, yhä toivottomampana ja alentuen pian paheisiin.
Hän ei halunnut enää vain loistaa ja hurmata: hän pelkäsi nälkäkuolemaa. Silloin hän »antautui» — tosin ilotta, mutta ensi kertaa taipuisampana — toiselle miehelle. Häveten ja kaikkeen pakoittautuen sulki hän silmänsä kuin virtaan viskautuva. Mies oli muinoinen ajomies, rikas, raaka ja juoppo. Toimestaan luopuneena tiedusteli hän ostaaksensa jotakin kauppaliikettä. Hän hankki luonnollisesti kahvilan ja jätti Donatiennen huoleksi sen menestymisen.
Yhdyselämää oli jatkunut jo kuusi vuotta. Levalloisin kaupunginosa piti heitä avioparina. Donatienne hoiteli taloutta ja kahvilaa, palveli vieraita ja käväisi aamuin ostoksillansa, huolehti kirjanpidosta ja ompeli vapaahetkinään liinavaatteistoa. Donatiennen toimella ja johdolla kehittyi kahvilasta tuottoisa liike. Hän oli teeskentelemättömän arvokas ja puhutteli aina kohteliaasti kaikkia. Sellainen vaikutti erikoisesti hänen kahvilavieraisiinsa, esikaupunkilaisiin. Bastien Laray, yhdyselämätoveri, auttoi häntä perin vähän, maleksien päivät pitkät poissa muka hankkimassa varastoa viinikellariin tai tiedustelemassa itselleen lämmittäjän tointa. Toimen todellakin tarjoutuessa olisi hän ollut vallan onneton. Hänestä oli toimettomuus mukavampaa. Olihan hänellä tietty tyyssijansa, jonne hän kotiutui yhdeksänä iltana kymmenestä juopuneena. Järkevämpi Donatienne ohjaili häntä, mutta ennenkuin mies siihen taipui turvautui hän voimakkaamman oikeuteen ja mukiloi häntä. He eivät rakastaneet toisiansa, eivätkä tehneet toistensa tunteista tuulentupia. Kuitenkaan he eivät voineet käsittää, miten he eron sattuessa saisivat elämänsä järjestetyksi. Lempivät naiset saavat aina miestensä ja lastensa rakkaudesta puuhiensa palkinnon, mutta Donatienne sai uhrata kaiken huolensa, vaivansa ja kärsivällisyytensä saamatta vastineeksi kertaakaan iloita kiittävästä sanasta tai tuntematta koskaan sisäistä rauhaa.
Hän oli koettanut saada rauhaa tai ainakin vaimeutta ja tyhjyyttä sieluunsa. Hän oli ponnistanut karkoittaakseen omantunnontuskansa ja uskonnolliset muistonsa mielestään. Ne palasivatkin yhä laimeampina, kuin maan tasalle kaadetun kannon valoa vailla olevat vesat. Hän oli onnistumaisillansa. Arkioloissa voi hän karkoittaa menneisyyden epämieluiset kuvat työn touhussa, huvitteluissa ja ainaisessa hyörinässä ja pyörinässä. Mutta äidillinen hellyys hurmasi hänet taas joskus niin, ettei hän voinut häätää luotansa unohtuneiksi luulemiansa läheisiä henkilöitä ja esineitä. Hän oli silloin kuin huumautunut, laverteli ja pelasi korttia kahvilavieraiden kanssa tai jätti kahvilan jonkin naapurin huostaan ja läksi joko yksin tai rakastajansa keralla Parisin katujen vilinään. Hän tyynnytteli tuollaiset mielensä myrskyt usein sillä, ettei hän voinut enää hyvittää unohtamiansa velvollisuuksia, koska ei tiennyt olivatko hänen miehensä ja lapsensa enää edes elossa. Olivathan isä tai lapset, ehkä molemmatkin voineet sortua kurjuuteen, joka kulkurielämässä on raskasta, raskainta. Seitsemän vuotta sanaakaan heistä saamatta, seitsemän pitkää vuotta!
Ja nyt hän sai äkkiä kuulla Limousinissa oleskelevasta, Bretagnesta saapuneesta Joel-nimisestä pojasta, hänen nuorimpansa ikäisestä. Hän ei tiennyt, oliko poika hänen lapsensa, mutta se vei hänen rauhansa kuitenkin. Miltei unhoon uinuutunut hyljättyjen lasten muisto tempasi hänet taaskin valtoihinsa. Sen oli aiheuttanut Joelin nimi. Epävarmuus, levottomuus ja itsesyytteet palasivat monivertaisin voimin. Donatienne ei voinut niitä tällä erää millään vaimentaa. »Joutavaa!» ajatteli Donatienne sumussa sukeltaessaan. »Kiusaan itseäni joutavanpäiväisesti! On kai Bretagnessa muitakin saman nimisiä lapsia. Ja muurarihan näki kaksi poikaa ja yhden tyttösen pienessä poppelien ympäröimässä puutarhassa. He eivät ole minun lapsiani. Jos tunnen Jeanin tarkoin, on hän tietenkin jo kuollut aiheuttamastani surusta. — Mieheni on kuollut vallan varmaan —»