Puodeissa, joissa hän pistäytyi, huomattiin hänen hajamielinen katseensa ja äänettömyytensä. »Donatienne rouvalle on sattunut jotain ikävyyttä», tuumailivat leipurinrouva, vihanneskauppiatar ja hieno sokerileipomon rouva, jonka tyttären luona Donatienne väliin pistäytyi. Rouva siristi säälien silmää omituiselle, oudolle elämälle. Mutta kukapa aavisti Donatiennen tuskien syyn? Ei kukaan.
Milloin palaisi tuo muurari? Vasta neljän kuukauden kuluttua. Mies oli tarinoinut asioita, jotka yksityiskohdissaan olivat oudostuttavan lähellä totuutta, mutta toiset pikkupiirteet olivat epäilyttäviä.
Donatienne viipyi tavallista kauemmin kaupungilla.
Hänen palatessaan oli kahvila miltei äärillänsä väkeä. Bastien Laray istuskeli korotteella, suuren kuvastimen komistamalla katederilla, jossa Donatienne tavallisesti ehtoisin oleskeli. Bastien tervehti häntä tavallista ystävällisemmin hymyin ja silmää iskien. Siksipä ihmiset heidän kaupunginosassaan sanoivatkin: »He ovat onnellisia keskenänsä.» Puoliääneen kysäsi Laray häneltä:
»Et kai luule viipyneesi? Kuten huomaat, on tänne tullut vieraita. Palvelin heitä sinun sijastasi. Voit kai kävelyretkesi tehtyäsi paremmin? Etkö? Olet siis vielä vihainen minulle? Menemmekö tänä iltana teatteriin, mitä?»
Marmoripöytään heitetyn lantin helähdys keskeytti tämän sovintoyrityksen ja Bastien Laray poistui ottamaan maksua olutlasillisesta.
Donatienne nousi parilla askeleella korokkeelle. Kahvilavieraat seurasivat hänen liikkeitänsä katseillaan, tutut etenkin. Päivä jatkui, kuten oli koittanutkin, sumuisena. Kadulla kompastelivat hevoset kuin lumisateella. Tuuli pusersi savun ikkunain tasalle ja Donatienne näki ikkunoissa sakeat vesivaot kehottaessaan katseensa tilikirjoistaan.
Hän mietti: »Minun ei olisi pitänyt päästää aamullista Limousinin muuraria noin käsistäni. Minun olisi ollut kysyttävä häneltä enemmän. Mistä nyt saan hänet käsiini?»
Tuska ja levottomuus tulvivat hänen mielessänsä. Miksei hän ollut tiedustellut tarkemmin Joelin asuntokylän tai naapurikylän nimeä? Hän olisi voinut silloin kirjoittaa noille lapsille. Hämmästys, mielenliikutus ja odottamaton pettymys olivat hämmentäneet hänet. — Ei — olisiko hän todellakin voinut kirjoittaa heille? Miten hän selittäisi sen, että oli heidät hylännyt? Jos lapset olivat juuri Naemi ja Joel, eivätköhän he vastaisi joko kernaasti tai väkinäisesti, etteivät he pitäneet häntä kunnon äitinä? — Oi ei, kirjettä ei ole ajatteleminenkaan. On parasta näin kuin on. Hänen on odotettava — kenties kuukausia. Ja mitä hän tietää odoteltuansa, kärsittyänsä? Mahdollisesti tuskin mitään! Oliko mies petturi? Oliko tuo kaikki kenties ilkeää ivaa, jonka oli punonut joku, joka tiesi hänen avioliitostansa ja mieli saada hänet tunnustamaan elämänsä suuren salaisuuden? Mutta mieshän näytti rehelliseltä. Hän ei nauranut kertaakaan. Hän oli pikemmin kunnon mies, ottamatta lukuun sitä vapaata tapaa, jolla hän kohteli häntä. Mutta samoinhan muutkin miehet kohtelevat kauniita ja nuoria kahvilatarjoilijoita.
Donatienne oli väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Hän päätteli: »Toivoisin tuon kaiken olevan totta, vaikkapa en enää itse heitä näkisikään. Mielisin tietää, että he elävät, ovat kauniita ja missä he ovat.» —