TEATTERISSA.
Kahvilan sivuhuoneessa syödyn päivällisen jälkeen Donatienne pukeutui. Joskin hänen kasvoistaan kuvastui väsymys, oli hän puna- ja mustasulkaisessa hatussaan ja harmaassa turkiskaulurissaan miellyttävä. Hänen käyntinsä oli kepeä ja viehättävä. Hänen pienien käsiensä työn karheuttaman ihon peittivät käsineet. Mies vei hänet nopeasti mukaansa. Naapurivaimot, joiden silmältä eivät välttyneet kaupungin kadun yhtä vähän kuin maaseutujenkaan tien tapaukset, tuumailivat: »Lyön vetoa, että he ehättävät taas teatteriin. He ansaitsevat runsaasti rahoja. Vaimo vain houkuttelee miestään hupeltamaan ne kaikki. Vaimo ei välitä muusta kuin huvittelustansa.»
Bastien Laray tepasteli voitonriemuisena ja julkeana Donatiennen vierellä. Hän oli napittanut takkinsa leveälle rinnallensa. Hänen kaulaliinassaan upeili väärennetty jalokivi. Hän koki hyvittää aamullista raakuuttaan, sillä hän oli huomannut, että Donatiennen vihassa virketyissä sanoissa oli tosipohjaa, ja tiesi Donatiennen voivan livahtaa syytä sanomatta tiehensä. He nousivat raitiovaunuun ja olivat tuokiossa bulevardeilla. Kello oli yhdeksän seuduilla.
Heidän astuessaan valaistuun permantosaliin oli kappale jo alkanut. Kaikki nauroivat. Näyttämöltä lausutut sanat saivat katsomosta vastakaikua ja hymy helmeili niidenkin huulilla, joiden oli noustava laskeakseen Donatiennen seuralaisinensa ensi rivin aitioon. Bastien Laray kiintyi heti näyttämön tapahtumiin. Samaa syventymistä toivoi Donatiennekin, irtautuaksensa aamusta asti vaivanneista itsepäisistä ajatuksistaan. Häntä huvitti teatteri ja hän oli tuhlannut palvelusaikanaan suurimman osan palkastansa »saadaksensa nauraa näytelmille», kuten hän sanoi. Kokenutta teatterissa kävijää ilmaisikin hänessä kaikki: varmuus hänen astellessaan seuraajansa edellä paikalleen, puoliääniset »anteeksi», hänen eleensä järjestäessänsä vasemmalla kädellään pukuansa, istuutuminen ja salin tarkastelu ennen näyttelijöihin vilkaisuakaan.
Sitten hän nojaili käsivarsin nukkakangasreunanojiin ja koki keskittää huomionsa näyttämöön ja naurua houkutteleviin sanoihin. Hänen korviinsa kajahti kuitenkin vain sisällyksettömiä sanoja, ytimettömiä epämääräisyyksiä, häntä liikuttamattomia ääniä. Hän kuuli kuin kaukaisina kuohuhyrskyinä muita, kenenkään lausumattomia ja tajuamattomia sanoja: Naemi, Lucienne, Joel. Ne sisälsivät koko hänen elämänsä murhenäytelmän, eikä hän voinut niitä vaientaa paremmin kuin voi kädellään estää solisevaa lähdettä pulppuamasta. Teatteri ei saanut häntä ajatuksista irroitetuksi. Hän pälyili orkesteria, aitioita, pukuja. Sisäinen syvä huoli ei tahtonut tuudittautua. Pikemmin tunsi hän oman olentonsa ja ympäristönsä koreuden vastakohdan virittävän tuskaansa. Pian oli hänellä tukalaa ja hän kääntyi rakastajaansa kehoittaaksensa: »Lähdetään kotiin!» Mutta ennenkuin hän ehti suutansa avata, huomasi hän aitiossa Bastien Larayn vieressä istuvan nuoren, punaposkisen naisen. Nainen kuului samaan alaluokkaan kuin hänkin. Naisella oli mukanaan parivuotinen lapsensa. Lapsi nukkui äidin rintaan nojaten, vaalea pää äidin olalla. Poika hengitti tasaisesti. Väliin liikahti pikku ruumis kuin uneksien, mutta jäi sitten taas liikkumattomaksi.
Nainen istui niin likellä reunakaidetta ja kappaleeseen syventyneenä, että Donatienne tuli ajatelleeksi: »Kunhan hän ei vain pudottaisi pienokaista! Hänen tarvitsee vain hieman hellittää otettansa, niin poika vierähtää alas ja ruhjoutuu! Tuo pieni viaton olento on kerrassaan kaunis!» Hän katseli poikaa pitkään, niin kauan, että lapsen äitikin sen vihdoinkin huomasi ja käsitti katsojankin olevan äidin. Donatienne hymyili naiselle surunvoittoisesti ja mietiskeli: saisinpa tuon pienokaisen polvilleni, niin se helpottaisi sydäntäni. Hän ei kuitenkaan ilmaissut toivettaan. Toinen oli taas kiintynyt katselekaan kappaletta, jota esitettiin näyttämön maailmaa mukailevilla lankuilla. Donatienne istui edelleenkin lapseen kääntyneenä ja tunsi kalpenevansa kuin sydänjuuriin saakka haavoittuneena. Teatteri, puheet ja nauru olivat kaukana hänestä! Ja hänen vierellänsä istuva mies, joka ei aavistanut sisäistä selkkausta, tuntui Donatiennestä niin vieraalta kuin hän todellisuudessa olikin! Henkisin katsein näki Donatienne vain menneiden päiviensä kuvia, joita hän oli kokenut vuosikausina karkoittaa, mutta jotka tänä iltana ilmestyivät voittamattomina ja sydäntä järkyttävinä. Hän näki kivikkokummulla kyyhöttävän Ros Grignonin mökin, tattari- ja ruispellot kahtena kummun juurella juoksevana valkojuovana ja kauempana kuulsi hänelle nummi ja tuulessa tohahteleva metsä. Hän näki tuvan vuoteinensa, kehtoinensa ja läävään vievän oven. Hän näki lapsikolmikkonsa, joka halaili häntä hänen pellolta palattuansa. »Rakkaani, missä te olette? Elättekö te todellakin?»
Kodissa oli kaikki myötynä. Toiset perkasivat nyt laihaa peltoakin, jossa Louarn oli voimiansa mitellyt. Kaikki oli loppunut. Donatienne ei toivonut entiseen elämäänsä palaamista. Mutta teatterissa istuessaan hän käsitti entistä elävämmin, että hän oli lapsistaan erotessansa nuoruutensa ymmärtämättömyydessä luopunut ainaisesta ilostaan. Hän olisi ollut lastensa edessä tällä haavaa vallan vailla puolustusta.
»Oi, lapset, lapset! Miten voivatkaan emonne erota teistä muutoin kuin kuoleman kaataessa? Tein suuren hulluuden pyrkiessäni palvelukseen Parisiin! Ja sitäkin suurempi hulluus oli jäädä tänne saatuani vapauden matkustaa. — Kaihoan teitä polvilleni ja kätösiänne hyväilemään minua! Kärsimykseni ovat kauheat!»
Hänen tuskansa oli niin ilmeinen, että vilkkaasti pöhöisen naamansa kääntänyt Bastien Laray kysäsi:
»Sinä et naurakaan, Donatienne?»