»Neljä.»
»Sepä ikävää!»
»Mitä se teihin koskee?» kysäsi tyttö. Tietämättä täysin miksi, tunsi hän rauhoittuneensa ja nauroi reippaasti.
»Sitten he eivät ole niitä», mutisi mies päätänsä pudistellen. »Sepä oli ikävää!»
»Jatkakaa vain matkaanne», kehoitti tyttönen työhönsä tarttuen. »Minun on saatava pesu kuivamaan. Jos minut tavattaisiin tästä lavertelemasta kanssanne, saisin aika läksytyksen!»
Muurarista oli vastaus »neljä» kuin henkilökohtainen pettymys. Hän voi siis kertoa Levalloisin kahvilattarelle vain pettyneensä, tuolle vilkkaalle, kauniille, lapsiansa hellästi rakastavalle naiselle. Hän oli näkevittään naisen itkevän ja lausuvan: »Miksi tulittekaan luokseni! Ennen käyntiänne en enää toivonutkaan ja nyt palaatte te taas riistämään senkin toivovähän, jonka itse minussa herätitte.» Muurari oli helläluonteinen ja lapsekas. Hän katsahti tyttöseen. Tyttönen pälyili yhä epäillen häneen ja levitteli toisia liinavaatteita kaalimaalle, kun nuoralla ei ollut enää tilaa. Tyttösen ja toisen naisen yhdennäköisyys oli niin huomattava, ettei kulkija tarttunutkaan aikomuksensa mukaan sauvaansa ja myttyynsä lähteäkseen tiehensä.
»Ette saa pahastua, pikku Naemi, ettekä luulla minua maantiemaleksijaksi, joka loruilee kaikkien kanssa aitojen ylitse, eikä kerro aina kauniita juttuja. Olen näiltä seuduilta, Gentiouxista. Ihmiset tietävät periytyväni kunniallisesta perheestä. — Tulin puhelemaan kanssanne syystä, jonka kerron teille.»
Tyttönen läheni kolmisen askelta käsiliinaa pidellen.
»Tapasin vain Parisissa erään, jonka arvelen sukulaiseksenne.»
»En tunne ketään sukulaista», vastasi Naemi. »Oliko hän mies?»