»Ei.»
Naemi oli kohoutunut varpaillensa nähdäkseen paremmin puhuttelijan; hänen suunsa oli raollaan ja sieramet mielenliikutuksesta valkeina. Matkamies mietiskeli: »Hän tietää jotakin!» Hän huomasi tyttösen hellittävän käsiliinan. Tyttönen oli aidan toisella puolella vallan kulkijan edessä ja kysäisi miltei tuskaisesti:
»Hän siis elää?»
»Kas niin», vastasi mies, käsittäen joko suuren surun tai riemun riehahtaneen lapsessa. »Ennenkuin vastaan, on minun tiedettävä monta seikkaa. Älkää poistuko — älkää vapisko! — Sanoittehan teitä olevan neljä sisarusta?»
»Niin, Baptiste on nuorin, sitten Joel, Lucienne ja minä — siis neljä.»
»En ole kuullut kuin kolmesta. Oletteko te kaikki Bretagnesta peräisin?»
»Kyllä, olin tullessamme viisivuotinen ja muistan matkan hyvin. Minä kuljin jalan, toisia vedettiin kärryissä.»
»Onko äitinne täällä?»
Tyttönen rypisti otsaansa ja epäili ilmoittaa sydämensä salaisuutta. Vielä kerran hän koetti saada varmuutta, oliko tuo kulkija todellakin niin sääliväinen ja asiaan innostunut kuin tekeytyi ja oliko tuo mies hyvä ihminen. Hänessä oli puolittain lasta, puolittain naista, kun hän kumartuen kuiskasi nopeasti:
»Baptisten äiti on täällä. Hän ei ole minun äitini. Äitini sanotaan myötättäneen omaisuutemme Bretagnessa, tahtomatta palata. Hän oli matkustanut imettäjäksi rikkaiden lapselle. Sittemmin häntä ei ole kenkään enää nähnyt.»