— Ja minä näin hänen poikansa kaukana metsässä juuri äskettäin. Hän on aliupseeri reiniläisessä husaarijoukossa… tulevassa rykmentissäsi… Eikö kuulu vaunujen jyrinää?
— Ei.
— Kuuntelehan sentään!
He kuuntelivat katsellen ikkunan läpi puistoa, jota korkealle kohonnut täysikuu valaisi, lyyranmuotoista nurmikenttää molempine valkohietaisine käytävineen, tiheitä pensaita ja kaukana näkyviä sahan tiilikattoja. Kaikki oli hiljaista; vain vesiputous tehtaan sulun luona piti yksitoikkoista kohinaa; se tuntui milloin etenevän, milloin lähenevän, aina sen mukaan, kuinka voimakas tai minkä suuntainen oli kiihtyvä tuuli, joka tällä hetkellä puhalsi koillisesta, »katedraalin katolta», kuten Ulrich eno sanoi, Strassburgia muistellen.
— Ei, kuten huomaatte, sanoi Jean Oberlé kuunneltuansa, sulku se vain pitää melua. Isäni antoi kuskillemme käskyn mennä Molsheimiin odottamaan kello 11.30 saapuvaa junaa. Meillä on aikaa jutella!
Heillä oli aikaa ja he käyttivät sitä. He alkoivat puhella hiljaisesti, vapaasti ja kiirehtimättä, kuten ne, jotka ovat huomanneet olevansa tärkeimmästä yhtä mieltä ja siksi voivat huoletta siirtyä vähäpätöisempiin asioihin. Puhelu koski yhden vuoden vapaaehtoista sotapalvelusta, jonka Jean oli saanut oikeuden suorittaa vasta kahdenkymmenenneljän ikäisenä, uutta elämää, joka oli hänelle alkava lokakuusta, hänen tulevaa asuntoaan Strassburgissa sekä sitä, miten helppoa hänen olisi pistäytyä Alsheimissa milt' ei joka sunnuntai. Kun tuo rakas nimi kerran oli tullut lausutuksi, innostuivat eno ja sisarenpoika muistelemaan kotiseutua, ensin Alsheimia, sitten Pyhän-Odilian vuoristoa, Heidenbruchin metsätaloa, Obernaita, Savernea, missä eno omisti metsiä, ja Guebweileriä, missä hänen sukulaisiaan asui. Koko Elsassin he täten loihtivat silmäinsä eteen. He ymmärsivät niin hyvin toisiaan. Jalat ristissä, kumpikin omassa sohvannurkassaan istuen he tupakoivat ja sinkahuttelivat vapaasti sanojaan, äänen usein naurua helähdellessä. Juttua riitti niin pitkältä, että schwarzwaldilaisen seinäkellon käki oven yläpuolella kukkui kaksitoista.
— Ettemme vain liene herättäneet iso-isääsi! arveli Ulrich herra nousten ja osottaen kädellään seinää, joka erotti Jeanin ja sairaan huoneen toisistaan.
— Emme suinkaan, sanoi Jean. Ei hän juuri enää saa unta nykyjään. Häntä on varmaan ilahuttanut kuulla minun nauravan. Omaisten lähdettyä kello viisi, vietin suuren osan ajastani hänen luonaan, ja minä pidin häntä silmällä. Hän näkyy kuulevan ja ymmärtävän kaikki. Varmaan on hän tuntenut teidän äänenne, ehkäpä erottanut sanojakin…
— Sepä olisi ollut hänelle hauskaa, lapseni! Hän kuuluu tuohon ikivanhaan Elsassiin, joka teille kajastaa milt' ei satumaisena, ja siihen liityn minäkin, joskin olen herra Oberléta nuorempi. Se oli aivan ranskalainen se, eikä yksikään senaikuisista ihmisistä ole muuttunut. Katsohan vain iso-isääsi tai vanhaa Bastiania! Me olemme kärsinyt sukupolvi. Me edustamme surua, isäsi — alistumista.
— Entä minä?