He olivat nousseet molemmat. Ulrich herra veti sisarenpojan luokseen ja puristi intomielistä nuorukaista rintaansa vasten.
— Ranskalainen! sanoi hän. Ranskalainen olet luihin ja ytimiin saakka!
Poika-raukka!
Nuori mies jatkoi, nojaten päätään vanhuksen olkaa vasten:
— Siksi en voi elää tuolla alhaalla, Reinin toisella puolen, siksi tahdon elää täällä!
Niin, oikein sanoin: poika-raukka! vastasi Ulrich herra. Kalkki on muuttunut!… Täälläkin, kodissasi… Sinunlaisesi luonne, Jean, tulee kärsimään… Minä ymmärrän kaikki nyt, kaikki…
Sitten päästi hän irti sisarenpoikansa:
Kuinka olen iloinen, että tulin tänä iltana!… Istuudu tuohon viereeni… Meillä on paljon toisillemme sanottavaa!… Jean! Rakas Jean!
Onnellisina he istuutuivat sohvalle vieretysten. Ulrich herra korjaili epäjärjestykseen joutunutta suippopartaansa, jota hän huolellisesti hoiti. Hän tyyntyi liikutuksestaan ja sanoi:
— Tiedätkö, että puhuessamme Ranskasta, olemme tehneet rikoksen, johon ihmeen halusta hairahdun? Se ei ole, näet, sallittua… Jos olisimme olleet ulkona ja Hamm olisi kuullut, niin lorun loppu olisi ollut — oikeusjuttu!
— Tapasin hänet tänään iltapuolella.