— Mutta kuta enemmän olen oppinut heitä tuntemaan, sitä enemmän olen tuntenut olevani toista kuin he, toista rotua, ihanneluokkaa, johon heillä ei ole pääsyä ja joka minusta on heitä ylempänä; ja sitä, itsekään tarkoin tietämättä mistä syystä, nimitän Ranskaksi.
— Hyvä, Jean! Hyvä!
Vanha rakuuna-upseerikin oli kumartunut eteenpäin aivan kalpeana, ja vain pöydän leveys erotti miehet toisistaan.
— Sitä, jota Ranskaksi nimitän, eno, sitä kannan sydämessäni kuin unelmaa; se on maa, jossa on helpoin ajatella…
— Niin!
— Puhua…
— Aivan niin!
— Nauraa…
— Kuinka hyvin osaat!
— Missä sielunelämä on loppumattoman monivivahteinen; maa, joka hurmaa kuin rakastettu nainen; maa kuin Elsass, mutta vielä ihanampi!