— Sepä olisi ilo, kaikin puolin, lapseni; voi, suuri todellinen ilo! Nähdä sinut uskollisena sille, mitä rakastan enimmän maailmassa… saada pitää sinut luonamme… kuulla päätöksesi, ett' et halua virkaa etkä kunniaa niiltä, jotka ovat isänmaatasi sortaneet… niin, sitä en enää uskaltanut uneksiakaan… Mutta suoraan sanoen, minä en voi tätä ymmärtää… Olen aivan hämmästyksissäni… Miksi et ole kuin isäsi, kuin Lucienne, jotka ovat julkisia… luopioita? Sinä olet harjoittanut oikeusopintoja Munchenissä, Bonnissa, Heidelbergissä, Berliinissä; palaat kotiin vietettyäsi neljä vuotta Saksassa, puhumattakaan kouluvuosista. Kuinka et ole saksalaistunut?
— Olen vähemmän saksalainen kuin te.
— Tuskinpa.
Vähemmän kuin te, sillä tunnen heidät paremmin. Olen heitä vertailemalla arvostellut.
— No niin?
— He ovat meitä alempana.
— Totta vie, sinä huvitat minua! Ei koskaan kuule muuta kuin päinvastaista. Ranskassa varsinkaan eivät lakkaa ylistämästä voittajiaan vuodelta 1870!
Nuori mies, jonka Ulrich herran innostus oli temmannut mukaansa, lakkasi nojaamasta sohvan selkämystään, ja istuen etukumarassa, kasvot lampun valaisemina, joka loi vilkkautta hänen viheriäisiin silmiinsä, hän virkkoi:
— Älkää ymmärtäkö minua väärin, Ulrich eno: en inhoa saksalaisia, ja siinä eroan teistä. Minä milt' ei ihailen heitä, sillä heissä on ihailtavia puolia. Minulla on ollut heidän joukossaan tovereita, joita olen suuresti kunnioittanut. Olen löytävä vielä useampia. Olen toista sukupolvea, joka ei ole nähnyt, mitä te olette nähnyt, ja jonka elämä on toinen. Minä en ole tullut voitetuksi, näettekös!
— Sinä miekkoinen!