— Epäilittekö sitä?
— En epäillyt, lapseni; en vaan tiennyt siitä; näen niin paljon, joka tuottaa minulle tuskaa, niin monta, jotka luopuvat vakaumuksestaan!
— Aikomukseni asettua Alsheimiin olkoon osotteena rakkaudestani
Elsassiamme kohtaan!
— Mitä! sanoi Ulrich herra hämmästyneenä. Sinä kieltäydyt astumasta saksalaisen hallituksen palvelukseen, kuten isäsi tahtoo. Ei ole leikin asia tehdä tyhjäksi hänen kunnianhimoisia ajatuksiaan sinun suhteesi. Sinä olit hänen tulevaisuussuuunittelujensa esine… Tietääkö hän tästä?
— Hän lienee sen arvannut, mutta emme ole asiasta vielä puhuneet.
Minulla ei ole ollut siihen aikaa kotiintuloni jälkeen.
— Ja mihin aijot ruveta?
Iloinen hymy palasi Jean Oberlén huulille.
— Metsää luikkaamaan, kuten isä ja iso-isäni Philippe, ja aijon asettua, keskuuteenne. Kun tutkintoni jälkeen matkustin Saksassa ja Itävallassa, tein sen suureksi osaksi tutkiakseni metsänhoitoa, sahoja ja sellaisia tehtaita kuin meidän… Tehän itkette?
— Enpä juuri.
Ulrich herra ei itkenyt, mutta hänen täytyi sormiensa päällä. pyyhkiellä kosteita silmiään.