— Näennäisesti kyllä kaikkea tuota! Olen vaeltaja, metsänhoitaja, olen kulkuri; sinä sitä vastoin olet vähimmin liikkuva ihminen maailmassa. Minä käyn katselemassa, sinä viljelet; ne ovat itse asiassa kaksi uskollisuuden lajia. Kuule, Xavier, minun olisi sinulle puhuttava eräästä asiasta, joka on sydämelläni.
Herra Bastianin kankeat piirteet värähtivät, paksut huulet liikahtivat, ja kokonaan muuttunut ilme kertoi, että tämä mies oli hyvin tuntehikas. Mutta kun hän samalla oli harvasanainen, ei hän vastannut mitään. Hän odotti.
— Tahtoisin laskea sydämellesi erään asian, joka on kuin omani. Se, joka pyysi minua tulemaan luoksesi, on rakkain sukulaiseni… Xavier, sinulle puhun suoraan: oletko aavistanut, että sisarenpoikani Jean rakastaa tytärtäsi Odilea?
— Olen.
— No?
Katseet, jotka olivat tähystäneet kauas eteenpäin, kohtasivat äkkiä toisensa, ja miehet pelästyivät kumpikin, toinen kiellosta, jonka taisi lukea, toinen tuottamastaan tuskasta.
— Ei, sanoi herra Bastian, ja ääni kävi ankaraksi voittaakseen liikutuksen, joka pyrki sitä vapisuttamaan, minä en voi.
— Sitä odotin… Entä jos kerron sinulle, että he molemmat rakastavat toisiaan…
— Ehkä… Minä en voi!
— Sinulla lie sitten painava syy?