Ääni vastasi samalla karkealla murteella:
»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — on sydämeni solminut tuskaan, — on sydämeni solminut riemuun, — se rakkauden nauharuusu on!
»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu, — se on kuin lintu suurisiipi, — mi vuorten poikki voi lentää — ja katsella vuorten yli.
»Elsassin tyttöjen musta nauharuusu — se on kuin sururisti, jota kannamme — muistona heistä, — joiden sydän oli kuin meidän.»
Ääni tunnettiin. Kun laulu lakkasi, alkoivat humalan poimijat ja poimijattaret jutella Ulrich herrasta, joka, joskin hän vain armosta sai elää Elsassissa, kuitenkin oli puheissaan rohkeampi kuin muut Saksan elsassilaiset alamaiset. Kuta kauemmas isäntä eteni, sitä enemmän naurettiin ja puheltiin humalistossa.
Herra Bastian asteli tapansa mukaan raskain ja varmoin askelin metsän laitaan asti, josta ääni oli kuulunut, ja tunkeusi tammien suojaan. Laulaja oli nähnyt hänen tulevan ja odotti häntä. Ulrich Biehler istui sammaleisella kalliolohkareella, avopäin ja väsyneenä päivänpaisteessa kulkemisesta. Hän oli toivonut laulullaan saavansa vanhan ystävänsä Xavier Bastianin kiipeämään tänne hänen luokseen. Eikä hän ollut erehtynyt.
— Minulla on täällä paikka sinua varten, sinä humalan kerääjä! hän huusi jo kaukaa, osottaen suurta, vuoren juurelle kahden puun väliin vierinyttä hiekkakivilohkaretta, jolla hän istui.
Joskin olivat hyviä tuttuja, eivät Ulrich herra ja Alsheimin kylänvanhin usein toisiaan tavanneet. Heitä ei liittänyt toisiinsa mikään läheinen suhde, vaan enemmän yhteiset mielipiteet, yhteiset pyrinnöt ja muistot. He olivat ystävykset, ja vanha Elsass luki heidät uskollistensa joukkoon. Se riitti tekemään tapaamisen hauskaksi ja annetun merkin ymmärretyksi. Ulrich herra oli tuuminut itsekseen, ett'ei herra Bastian, annettuaan työväelleen tointa, mahtaisi olla pahoillaan pienestä vaihtelusta. Hän oli laulanut vastaukseksi Juliettelle, ja herra Bastian tuli. Heidenbruchin erakon kalpeilla, hienoilla kasvoilla kuvastui, hänen kohteliaasta tervehdyksestään huolimatta, liikutusta ja levottomuutta, jota hänen oli vaikea kätkeä.
— Vielähän sinä laulat, sanoi herra Bastian, puristaen Ulrich herran kättä, sinä metsästät ja sinä vaeltelet vuoristossa!
Hän istuutui huohottaen kivelle, jalat sananjalkoihin hautauneina, ja katseli alaspäin viettävälle rinteelle, joka kasvoi tammia, pyökkiä ja pensaita.