»Elsassin humalaa olen leikannut, — se maasta kasvoi, jota raadamme, — vihreä humala on aivan omamme, — ja meidän myös punainen multa!»
— Hyvä! sanoi vakavana herra Bastianin arentimies.
Tämä otti piipun suustaan paremmin kuullakseen.
»Se kasvoi laaksossa, — ja läpi laakson on paljon kulkenut, — kansaa kirjavaa, monet tuulet, ahdistukset, — vaan meillä on ystävämme.
»Me juomme olvessa, kenen maljan tahdomme, — ja sanoja ei ole huulillamme, — mutta sanat on sydämessämme, — mistä mitään ei hävittää voi.»
Nuorten ja vanhain raskaat, jykeät päät jäivät hetkeksi liikkumattomiksi Julietten lopetettua. Odotettiin jatkoa. Laulu ja elämä oli nostanut hymyn tyttöjen huulille; herra Bastianin ja Ramspacherin silmät olivat menneisyyden muistot panneet loistamaan. Molemmat pojat olivat käyneet totisiksi. Juliette ei laulanut enää: jatkoa ei ollut.
— Luulenpa, että mylläri on laulun tekijä, sanoi herra Bastian. No, ystävät, kiirehtikääpä! Tuolla jo menee ensimmäinen rattaallinen Alsheimiin. Kaikki täytyy olla noukittuna ja kuivumaan pantuna ennen yötä.
Miehet ja naiset, paitsi nuori, pitkä François, jonka oli määrä marraskuussa lähteä sotapalvelukseen — hän näet oli ottanut rattaita kuljettaakseen — kaikki muut kumartuivat jälleen humalanvarsien ääreen. Mutta samassa vastasi lauluun miehen ääni tuolta viidakosta ison metsän laidassa, pensaitten ja villien viiniköynnösten seasta, jotka muodostivat kuin hetalereunuksen vuoriston korkeille puille.
Kuka kulki siellä? Ken oli kuullut? He luulivat tuntevansa äänen: se oli kova, epätasainen ja kulunut, mutta siinä oli nuoruuden-intoa. Ja syntyi kuiskailuja:
— Se on hän! Hän ei pelkää…