Aamulla varhain, kun ilmassa jo tuntui lämmin henkäys, olivat naiset lähteneet kulkemaan kohti n.s. »Alsheimin ylänköjä», jonne humalatarhoja oli kaaren muotoon istutettu. Muutaman satasen metriä metsän reunasta seisoi korkeita salkoja kuin sotarintamassa, viheriöitä köynnöksiä kantaen. Ne näyttivät suipoilta lehtiteltoilta, tai ennemminkin tapuleilta, sillä aina äärimmäisestä kärjestä maahan saakka heiluili niissä miljoonittain pieniä käpysiä humalapölyn peittämine, harmaine suomuineen, aivan kuin tuulen soittelemia kelloja. Kaikki tiesivät päivän merkkitapahtuman: herra Bastianin luona on humalankorjuu. Isäntä, joka oli noussut ennen päivänkoittoa, oli jo tullut humalistoonsa; hän tutki joka vartta, laski hyötyään ja puristeli rikki sormiensa välissä yhden noista pienistä käpysistä, hienoista kuin mustiini, joiden tuoksu houkutteli mehiläisiä puoleensa. Taampana, sänkipellon vaolla, seisoi satoa odottamassa kahdet kapeat rattaat, joiden eteen oli hevonen valjastettu, ja niiden vieressä arentimies Ramspacher kahden poikansa, Augustinin ja François'in, sekä renkinsä kerällä. Tietä pitkin, joka johti suoraan tänne saakka, astelivat naiset ylöspäin epätasaisena jonona: kolme etupäässä, sitten viisi, jotka sulkivat koko tien, ja lopuksi yksi, ainoa ijäkkäämpi heidän joukossaan. Jokaisella oli yllään työhame ja -liivi ohuesta, haalistuneesta, kuluneesta kankaasta, paitsi kuitenkin leipurin tyttärellä, Idalla, jonka sininen, valkotäpläinen puku oli milt'ei uusi, ja eräällä toisella Alsheimin hienohelmoista, lukkarin tummalla Juliettella, jolla oli uusmuotinen röijy ja valko- ja punaruutuinen esiliina. Useimmat olivat ilman hattua, ihon ainoana suojana tukka, ja kaikki vaaleat hiusvärit olivat edustettuina. He astuivat tyynesti ja raskaasti. Olivat nuoria, raikkaita, ja nauroivat. Arentitalon pikkupojat, jotka istuivat työkonin selässä lähdössä pellolle, ja niittymiehet, joita oli asettunut niitynkulmaan, viikatteen levätessä työttömänä pehmeässä apilaassa, käänsivät päätään ja seurasivat katseellaan noita maatyössä harvoin nähtyjä työntekijöitä: pesijättäriä, ompelijattaria ja opissaolevia, jotka kuin juhlaan menossa kulkivat herra Bastianin humalistoa kohden. Sanojen sipinä, josta ei voi selkoa saada, kiiri miesten luokse kastehelmiä kuivaavan tuulen kerällä. Ilma oli kirkas. Jotkut vanhukset, jotka noukkivat pudonneita hedelmiä hajallaan kasvavien omena- ja pähkinäpuiden alta, oikaisivat hekin selkäänsä ja katsoa siristivät nähdessään metsätiellä tuon tyttöparven, joka asteli ilman koreja, jollaiset aina on mustikkain ja vadelmain poimijoilla.
He saapuivat humalistoon, jossa kahdeksassa rivissä kasvoi kahdeksansataa humalanvartta, ja katosivat sinne kuin jättiläismäiseen viinitarhaan. Herra Bastian jakoi tehtävät ja ilmotti, että oli alotettava tienpuolimmaisesta osasta. Silloin vanha arentimies, hänen kaksi poikaansa ja renkinsä tarttuivat kukin humaloiden painosta raskaaseen salkoonsa; kärhet, suomuskellot ja lehdet värähtivät, ja kun polvistuneet naiset olivat leikanneet varret poikki maan tasalta, pääsivät kohotetut riuvut irti, taivutettiin alas ja niiden kantamat köynnökset ryöstettiin. Varret, lehdet ja kukat putoilivat ja pantiin kasaan rattailla poisvietäväksi. Nyt eivät työntekijämme viivähtäneet poimiakseen humalakäpyjä, joita revittiin irti vasta iltapäivällä Alsheimissa, arentitalon pihalla; vaan miehet ja naiset, jo yltä päältä keltaisessa pölyssä ja lehtiruhkassa, hyörivät kaadettujen salkojen paljaiksi riisumisessa. Kitkerä, terveellinen lemu tuli yhä tuntuvammaksi; päivätyöläisten joukko sohisi, aivan kuin olisi ollut ennenaikaiset viininkorjuut, ja heidän melunsa kiiri yli aukean, viljavan Elsassin äärettömän lakeuden, yli niittyjen, peltojen ja apilamaiden, missä aurinko jo alkoi lämmittää.
Päivänpaiste, rauhaisuus äsken päättyneen yön jäljiltä, täysi vapaus, jota ei heille ollut joka päivä suotu, miesten läsnäolon synnyttämä vaistomainen veikistely, vieläpä halu olla iloluontoiseksi tunnetun herra Bastianin mieliksi, teki meluavan riemukkaiksi lapset ja nuoret tytöt, jotka humaloita korjasivat. Ja kun eräs arentitalon rengeistä, hevosen hiukan hengähtäessä, ääneen virkahti: »Eikös kukaan laula?» niin lukkarin Juliette, jolla oli säännölliset piirteet, niin kauniit, syvät silmät ja somasti sykerölle kammattu tukka, vastasi:
— Minäpä tiedän kauniin laulun!
Vastatessaan silmäili hän tilanomistajaa, joka istui tupakoimassa sänkipellon lähimmällä penkereellä ja katseli rakkaudella milloin humalistoaan, milloin Elsassia, joka hänellä aina oli mielessä.
Jos se on kaunis, niin laulahan, sanoi isäntä. Sietävätkö santarmien korvat sitä kuulla?
— Ei juuri.
— No, käänny sitten metsään päin; siellä eivät santarmit usein kulje, koska heillä ei siellä ole mitä juoda.
Työhönsä kumartuneet, ja toiset, jotka seisoivat suoraksi ojentuneina, nauroivat hiljaa, sillä he inhosivat santarmeja. Ja kaunis Juliette alotti, tietysti Elsassin murteella, yhden noita lauluja, joiden tekijät eivät välitä pistää puumerkkiään tekeleittensä alle, vaan runoilevat salassa.
Ääni oli jotenkin laaja ja erittäin puhdassointuinen: