Ulrich herra kesti herra Bastianin harmistuneen katseen ja vastasi:
— Niinpä niin. Jean kärsii siitä kovin, mutta syy ei ole hänen. Mistä löydät toisen, joka olisi enemmän sinun ja tyttäresi arvoinen?
— Mitä tekee hän vastustaakseen sisarensa avioliittoa? Hän on täällä.
Vaitiolollaan hän myöntyy… Hän on raukka…
Ulrich herra keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— Eipähän, hän on luja.
— Ei kuten sinä, joka ainakin olet osannut sulkea talosi.
— Se oli omani.
— Ja oikeuteni on sanoa: ei kuten minä. Kaikki nuoret sietävät liian paljoa, rakas ystävä. Minä en ryhdy politiikkaan. Minä vaikenen ja raadan Elsassini maata Talonpojat, jotka epäilemättä minua rakastavat, mutta alkavat otaksua minun hierovan sovintoa, ovat jo epäluuloisia minua kohtaan, ja saksalaiset taas, kaikenkarvaiset ja kaikenarvoiset, kammoksuvat minua. Mutta Jumala sen tietää, että se vain lujittaa minua, ja mieltäni en muuta. Minä kuolen, vanha, koskematon viha sydämessä, ymmärrätkö, koskematon…
Hänen silmissään välähti kuin salametsästäjän, joka varmoin, vapisemattomin käsin ojentaa pyssynsä vihollistaan kohden.
— Et suotta ole vanhan sukupolven miehiä, Xavier. Mutta ei saa tehdä vääryyttä. Tuossa pojassa, jonka olet hyljännyt, jott'et olisi meidän kaltaisemme on hänessäkin rohkeutta!