Mutta nuori talonpoika oli kääntynyt pois ja jatkoi työtään. Varmaan hän oli kertonut itsestään. Hän oli uskonut omat aikeensa alakuloiselle ja hiljaiselle kansalaiselleen, jota hän tahtoi huvittaa, hämmästyttää, tai ehkäpä hänen myötätuntoaan herättää.
Mutta Jeania liikutti tämä luottamus.
Sointuva ääni huusi:
— Kas tuolla on vaunut kauppalaan tulossa! Ne ajavat kohta herra
Bastianin lehtikujan ohi!
Kaikki humalan noukkijat kohottivat päätään.
Pikku Franzele seisoi pylvään vieressä, joka kannatti avonaista porttia. Eteenpäin kumartuneena, ruumiin yläosa aidan ulkopuolella ja kutritukka tuulessa heiluen, hän katseli oikealle, mistä kuului pyörien ratinaa. Naiset pihalla keskeyttivät työnsä. He kuiskailivat: »Prefekti! Tuolla! Hän ajaa ohi!»
Arentimies, jonka naisten äkkinäinen vaikeneminen ja pienokaisen ääni houkutteli työstään ladossa, kääntyi pihaan päin, missä poimijattaret liikkumatta kuuntelivat pyöräin ratinaa ja lähestyväin hevosten kapsetta. Hän komensi:
— Sulje ajoportti, Franzele!
Ja mutisten lisäsi hän:
— En tahdo heidän näkevän, millaista minun talossani on!