— Parempi, kun pidät suusi kiinni! huusi Ramspacher moittivalla äänellä.
François, nuorempi pojista, puolusti äitiä ja vastasi:
— Ei täällä ole ketään petturia. Ja voiko siitä vaieta? He ovat liian tylyjä. Siksi niin paljon nuoria siirtyy maasta.
Hämärästä nurkastaan katseli Jean noita nuoria tyttöjä, jotka kuuntelivat hartain katsein: muutamat istuivat liikkumattomina ja työstään kohonneina, toiset yhä kumartuivat edestakaisin vihreitä köynnöksiä riipien.
— Tehkää toki työtä, älkääkä lörpötelkö! kuului uudelleen isännän ääni.
— Viime tammikuussa tuomitsi Savernen oikeus yhtenä päivänä sataseitsemänkymmentä hurjapäätä, sanoi Juliette ja tukka heilahteli hänen naurustaan, sataseitsemänkymmentä!
François, pitkä, luiseva, huolimaton poika, joka par'aikaa oli aivan lähellä Jean Oberléta, kaasi kuivaushyllylle korillisen humaloita ja kumartui sitten Jeanin puoleen:
— Grand-Fontainen luona on hyvä mennä rajan poikki, hän sanoi hiljaa. Paras ylimenopaikka, herra Oberlé, on Grand-Fontainen ja Minières'in välillä… Raja on aivan vastapäätä kuin ulospistävä kärki. Missään se ei ole niin lähellä; mutta täytyy varoa metsänvartijaa ja tullimiehiä. He pidättävät usein ihmisiä, kysyen, minne he menevät.
Jean säpsähti. Mitä tämä merkitsi? Hän alkoi:
— Miksi puhuttelette minua?…