— Esimerkiksi minun serkkuni François Joseph Steiger, sanoi räätälin
pikku Reine. Santarmi väitti kuulleensa hänen huutaneen majatalossa:
»Eläköön Ranska! »Luulenpa, että enempää ei serkkuni osaakaan ranskaa.
Siinä oli kyllin. Serkkuni sai kaksi kuukautta vankeutta.
— Serkkusi huusi sentään! Mutta Albertschweilerissä he ovat kieltäneet erästä lauluseuraa harjottelemasta ranskankielisiä lauluja!
— Entä ranskalainen silmänkääntäjä, joka tässä eräänä päivänä tuli Strassburgiin? Ettekö tienneet siitä? Sanomalehdethän siitä kertoivat. He antoivat hänen maksaa esiintymisoikeudesta, vuokrata salin, painattaa ilmotukset, ja sitten he sanoivat: »Kaiken pitää tapahtua saksaksi, rakas ystävä, tai menkää tiehenne!»
— Mutta pahin tapahtui herra Haasille, hänelle, joka maalaa rakennuksia.
— Mitä sitten?
— Hän tiesi vallan hyvin, ettei enää sovi maalata ranskalaista puotikylttiä. Herra Haas, jonka tunnen, ei olisi ruvennut siveltimellään lakia rikkomaan. Mutta hän luuli kumminkin voivansa vähän vernissata erästä ilmotustaulua, jossa jo ammoisista ajoista oli seisonut ranskaksi: »Paitakauppa.» He kutsuivat hänet eteensä ja uhkasivat oikeudenkäynnillä, koska hän vernissansa avulla säilytti tuon kirjotuksen… Nähkääs, se tapahtui viime lokakuussa.
— Ohho! Herra Hamm olisi kyllä mielissään, jos sade, tuuli ja ukkonen heittäisivät kumoon majatalomme kyltin, jossa yhä seisoo ranskaksi: »Valkoinen kyyhkynen», kuten jo tapahtui »Haikarassa.»
Vanha Josephine, mustikkain poimijatar, virkahti arentimiehen vaimolle, joka juuri ilmestyi talon kynnykselle:
— Surullinen Elsass! Kuinka iloinen se oli meidän nuoruudessamme! Eikö totta, rouva Ramspacher?
— Niin, karkotuksia, oikeusjuttuja, vankeutta turhista syistä, sellaista on nykyjään. Poliisi on kaikkialla!