— Hän näkisikin liian sorjan tytön, sanoi Augustin Ramspacher, viedessään kahta koria humalakukkia. Rumat vaan menevät näkyviin.
Ida, joka oli nostanut ylös sinisen, täplikkään hameensa, karjakko Octavie, joka piti palmikoitua tukkaansa niskaan käärittynä, missä se oli kuin kultainen sädekehä, ja Reine, räätälin köyhä tytär, ja muut vastasivat nauraen:
— No, en vaan minäkään! Enkä minä! Enkä minä!
Ja tuo ainoa vanha nainen, joka auttoi nuoria tyttöjä, mutisi:
— Olen kyllä köyhä kuin kirkonrotta, mutta mieluummin menköön hän muiden luo kuin minun, mokomakin prefekti!
— Aivan niin!
Kaikki puhelivat vapaasti. Sanat kimmahtelivat seinistä ja haipuivat yhdessä naurunpurskahdusten ja kahinan kerällä, jota lehdet niitä kuljetettaissa ja mykerrettäissä synnyttivät. Kuitenkin istui vajan puolihämärässä parrukasalla eräs, joka leukaansa kättä vasten nojaten kuunteli, ja tämä kuuntelija oli Jean Oberlé. Mutta Alsheimin asukkaat alkoivat jo tuntea tuon nuoren miehen, joka viisi kuukautta oli elänyt heidän keskuudessaan. He tiesivät hänet hyvin elsassilaismieliseksi. He aavistivat, että Jean par'aikaa oli paossa Bastianin arentimiehen luona, koska ei hyväksynyt isäänsä, joka kunnianhimolleen uhrasi niin paljon ja niin monta ihmistä. Hän oli tullut pihaan sen verukkeen nojalla, että tahtoi levätä ja istua kalveessa, mutta oikeastaan siksi, että voitonriemuisen Luciennen läsnäolo oli hänelle tuskaksi. Ja kuitenkaan ei hän vielä tiennyt herra Bastianin ja enonsa aamuisesta keskustelusta. Hänen onnettomaan mieleensä nousi jälleen ajatus Odilesta, mutta hän karkotti sen pois pysyäkseen lujana, sillä pian oli hän tarvitseva kaiken järkevyytensä ja kaiken voimansa; toisin kerroin katseli hän tylsästi humalan noukkijattaria ja koetti olla huvitettu heidän työstään ja heidän puheistaan; usein luuli hän kuulevansa vaunujen ratinaa ja kohottausi puoliksi, muistaen luvanneensa olla kotona herra von Kassewitzin tullessa.
Julietten ääni jatkoi tavattomalla innolla:
— Mitä tuon Strassburgin prefektin tarvitsee tulla Alsheimiin? Me tulemme vallan hyvin toimeen ilman saksalaisia!
— He ovat vannoneet tehdä itsensä kammotuiksi, lisäsi heti vanhempi arentimiehen pojista, jaellen humalavaroja naisille, joilta ne olivat lopussa. Niinpä näyttää siltä kuin kieltäisivät he, minkä voivat, ranskaa puhumasta.