Herra Bastian laski raskaan kätensä Ulrich herran olalle ja äänellä, joka tuskin salli ruveta pitempiin puheisiin, sanoi:

— Kuulehan, ystävä, kun sanon sanasen: siitä ei tule mitään, sillä minä en tuota avioliittoa halua, ja kaikki minun sukulaiseni, sekä elävät että kuolleet, minua siitä soimaisivat. Ja lopuksi vaikka minä suostuisinkin, Ulrich, on rinnallani toinen, omaani voimakkaampi tahto, joka ei koskaan ole taipuva, näetkös, ei koskaan…

Herra Bastian liukui alaspäin sananjalkain seassa, ja olkapäitään kohauttaen ja päätään pudistellen, kuten se, joka ei enää mitään tahdo kuulla, hän laskeusi päiväpalkkalaistensa luo. Kun hän oli kulkenut kaadetun humalistonsa rivien välit ja torunut kutakin työskentelijöistä, lakkasi nauru, ja Alsheimin tytöt ja arentimiehen pojat ja arentimies itse, jotka seisoivat kumarruksissaan paahtavaksi käyneessä auringonpaisteessa, jatkoivat hiljaisina iloisesti alettua työtään.

Ulrich herra oli jo matkalla ylös erakkomajalleen Pyhällä Odilialla. Hän oli alla päin ja mietti, mitä vakavia seurauksia herra Bastianin kielto tulisi tuottamaan Jeanin kohtaloon nähden, ja häntä pelotti kertoa sanomaansa sisarenpojalleen. Toivomatta, uskomatta onnistuvansa, hän tuumi keinoa, miten taivuttaa Odilen isää, ja suunnitelmat surisivat hänen ympärillään kuin auringon huumaamat paarmat, jotka seurasivat vaeltajaamme hänen hitaasti ylös kavutessaan. Virrat lauloivat. Rastaita, noita kesän enteitä, lenteli, ilman sinessä kimpoellen, syvänteiden yli, lähemmä viinitarhoja ja tasangon hedelmiä. Mutta kaikki oli turhaa: Ulrich herra oli surusta menehtymäisillään. Hän ajatteli vain sisarenpoikaansa, joka oli saanut niin kehnon palkan Alsheimiin palaamisestaan. Ja puiden väliltä, mutkaisen polun käänteestä hän katseli Oberlén taloa.

Ken tällä hetkellä olisi sinne astunut, olisi huomannut sen tavattoman hiljaiseksi. Kaikki siellä kärsivät. Philippe Oberlé oli, kuten tavallisesti, syönyt aamiaisen omassa kamarissaan. Rouva Oberlé oli miehensä nimenomaisesta vaatimuksesta suostunut tulemaan huoneestaan alakertaan, sitten kun herra Kassewitzin tulosta ilmotettaisiin. »Mutta sanon sinulle edeltäpäin», oli hän lausunut, »ett'en sekaannu koko asiaan. Sinun tahdostasi olen läsnä, koska minut pakotetaan tuota henkilöä vastaanottamaan. Minä teen, mihin suorastaan olen velvotettu, mutta en enempää.» — »Olkoon niin!» oli herra Oberlé vastannut. »Lucienne, Jean ja minä juttelemme hänen kanssaan. Siinä on kyllin.» Heti aterian jälkeen oli tehtailija mennyt puiston toiseen päähän, omaan työhuoneeseensa. Jean, joka ei osottanut erittäin innostunutta mielialaa, oli puolestaan lähtenyt ulos, luvaten palata ennen kello kolmea. Lucienne oli siten yksin suuressa keltaisessa salissa. Kaunis, harmaa, yhtenäinen puku yllään, ainoana koristuksenaan kahdesta kultarahasta tehty, ruokasalin tyyliin muovailtu vyönsolki, hän asetteli ruusuja kristallimaljakkoihin ja vaasehin, joiden läpihohtoinen, väritön posliini muodosti vastakohdan samettipäällyksisen kaluston räikeänheleälle sävylle. Luciennen ajatukset olivat kuin pelaajan, joka näkee ulottamansa pelin lähestyvän loppuaan ja huomaa voittavansa. Hän itse oli kaksissa äskeisissä iltaseuroissa Strassburgissa välittänyt tuon asian, josta puuttui vain sopimuksen tekijäin allekirjotus: Joseph Oberlélle oli luvattu Elsassissa virallisen ehdokkaan paikka ensimmäisessä piirissä, missä sija tulisi avonaiseksi. Herra von Kassewitzin käynti merkitsi samaa kuin välipuheen allekirjoitus. Vastustus, kuten rouva Oberlén, vaikeni, tai hajosi kuulumattomiin ja supistui nureaan mielialaan, kuten iso-isän. Nuori tyttö läksi uunin luota kullatun pöydän ääreen, joka kannatti kuvastinta, peilaili itseään ja arveli, että huulet liikkuivat niin somasti, kun hän aivan hiljaa toisteli: »Herra prefekti.» Yksi seikka häntä häiritsi ja tunkihe hänen voiton-ylpeyteensä: täydellinen yksinäisyys, joka oli syntynyt hänen ympärilleen.

Palvelijatkin näyttivät sopineen olla poissa, kun heitä tarvittiin. Turhaan soi kello. Joseph Oberlén oli täytynyt aamiaisen jälkeen itse mennä toimistohuoneeseen tapaamaan isänsä kamaripalvelijaa, tuota vankkaa, kelpo elsassilaista, joka arveli olevansa kuin koko perheen palveluksessa. »Victor, pukeutukaa vastaanottamaan sitä henkilöä, joka tulee kello kolmen aikaan.» Victor oli punastunut ja vaivalloisesti saanut sanotuksi: »Kyllä, herra.» — »Teidän tulee pitää vaaria vaunujen tulosta ja seisoa ulkoportaitten luona.» — »Kyllä, herra.» Annettuaan tämän lupauksen, joka epäilemättä loukkasi hänen sisimpiä tunteitaan, Victor pujahti pois, pakeni ja tuli vasta kolmannella tai neljännellä soitolla aivan pelästyneenä ja väittäen, ett'ei ollut kuullut.

Strassburgin prefeksi tulee! Tuota samaa sanaa, jonka Lucienne oli lausunut, punnitsi rouva Oberlé omaan huoneeseensa sulkeutuneena. Kuin myrskypilvi laskeusi se vanhan elsassilaisen vastustaja-edustajan mieleen, ijäkkään metsäherran Philippe Oberlén, joka oli vaatinut olla itsekseen; hermostuttavasti kutkutti se Joseph Oberlén sormia hänen kirjottaessaan asiakirjeitä sahan toimistossa tai kuuntelemaan pysähtyessään; surullisesti, kuin jonkin ylevän kuolinkellot, kaikui se herra Bastianin hylkäämän Jeanin sydämessä; ja se se oli pääaihe, johon humalanriipijäin vuoroin vilkastuva, vuoroin haipuva keskustelu kymmenissä eri muodoissa palasi.

Sillä arentitalon vaimot ja tytöt sekä päiväpalkkalaiset, jotka aamulla olivat olleet työssä humalistossa, olivat aamiaisen jälkeen kokoontuneet Ramspacherin kapeaan, pitkään pihaan. Istuen tuoleilla tai jakkaroilla, oikealla puolellaan kaha ja vasemmallaan kasa humaloita, he repivät irti kukkia ja heittivät pois paljaaksi riivityt varret. He olivat kahdessa rivissä, toinen pitkin navetan, toinen pitkin asuinrakennuksen seinää. Siten syntyi kuin kuja vaaleahiuksisia päitä, ja vartaloita, jotka liikkuivat lehtipaljouden seassa, humalan köynnöksenä kulkiessa naisesta naiseen liittäen heidät toisiinsa. Ajoportin kautta, joka pihan toisessa päässä oli selkiselällään Alsheimin kauppalan kohdalla, näkyi useita vastapäätä sijaitsevia taloja päätyineen, puuparvekkeineen ja litteine kattotiileineen. Tätä tietä saapui joka puolitunti uusi kuormallinen humalaköynnöksiä arentitalon hevosen vetäminä. Arentimiehellä, vanhalla Ramspacherilla, oli oma paikkansa suuressa vajassa, joka oli asuinrakennuksen edessä, ja sen edustalla istuivat ensimmäiset humalakäpyjä irrottavista naisista. Tässä rakennuksessa, jonka suurta kattoa kannatti toisella puolella seinä ja toisella Vogeesien kuusten sydänpuusta veistetyt pylväät, suoritettiin suurin osa arentitalon töistä ja säilytettiin sen enimmät aarteet. Siellä puserrettiin viinirypäleet, siellä puitiin syksy- ja talvikuukausina viljaa, sinne ahdettiin nurkkiin työkojeita, rattaita, lankkuja, rakennustarpeita, tyhjiä tynnöreitä ja hiukan heiniä. Sinne myös oli sijoitettu rivi suuria, päällekkäisiä puulaareja, kerroksittaisia seulapohjia, joille humala joka vuosi pantiin kuivamaan. Arentimies ei koskaan luovuttanut muille tätä mieluisaa tointa. Hän oli siis nytkin paikallaan kuivauslaitoksen edessä, jonka ensi hyllyt jo olivat täynnä, ja tikapuilla seisoen hän tasaisiin kerroksiin levitti poimittuja humaloita, joita hänen molemmat vanhemmat poikansa toivat hänelle koreissa. Naisia hiukan huumasi päättyvän elokuun iltapäiväkuumuus ja tuoksu muserretuista lehdistä sekä kukista, joita he mykersivät käsissään kuin pieniä hajupusseja. Vielä enemmän kuin aamulla humalistossa kaikui naurua, ja kysymykset ja tuumailut synnyttivät kymmenittäin vastauksia. Välistä antoi oma työ aihetta tuohon vilkkaaseen sananvaihtoon; välistä myös naapuri, joka kulki pihan läpi, missä aurinko ja pöly teki kaiken aivan valkoiseksi; mutta varsinkin äskettäin tunnetuiksi tulleet tapahtumat: prefektin käynti ja Luciennen luultava avioliitto.

Lukkarin kaunis Juliette oli nostanut keskustelun vireille, sanoen:

— Uskokaa minua: Victor on kertonut muurarin pojalle, että prefekti tulee puolentunnin päästä! Luuletteko, että liikahdan paikaltanikaan, kun hän ajaa ohi!