Rouva Oberlé, joka näytti niin hennolta keltaisessa nojatuolissaan oven luona, vastasi, kasvot liikutuksen vallassa:
— Hän tulee, sillä hän on luvannut.
— Varmaa vaan on, ett'ei hän ole täällä. Ja kreivi von Kassewitz tulee… Entä Victor? Otaksun hänen olevan ulkoportailla antaakseen tietoa meille, kuten olen käskenyt?
— Niin luulen minäkin.
Raivoissaan vaimonsa pakollisesta alistuvaisuudesta ja moitteesta, joka häntä vielä tässä alistuvaisuudessakin kohtasi, kulki Joseph Oberlé huoneen poikki, veti rajusti vanhan kellon nyöristä, ja aukaisten eteisen oven, vakuutti itseään, ettei Victor ollut paikoillaan.
Hänen täytyi vetäytyä takaisin, sillä kellon viimeisiä kertoja helähdellessä kuului ulkoportailta askelia.
Joseph Oberlé asettui vaimonsa luo uunin viereen, vastapäätä ovea.
Hiekka narskui askelten alla graniittisilla ulkoportailla.
Joku oli sittenkin noudattanut kellon kutsua. Ovea survaistiin; ja hetkistä myöhemmin näki Oberlén perhe vanhan keittäjättärensä Salomén, joka kalmankalpeana, kiristetyin hampain aukaisi oven, ja herra von Kassewitz astui hänen ohitsensa sisään.
Tämä kookas, harteikas herrasmies oli puristettu pitkään, ahtaaseen takkiin. Hänen kasvoissaan ikäänkuin yhtyi kaksi ristiriitaista ainesta: otsa oli kupera, poskipäät pyöreät, nenä pyöreä, mutta ulkonevat kulmakarvat, viikset ja lyhyt parta, jotka karkeissa kierteissä törröttivät ihosta, suippenivat ulospäin. Tätä naamaa, suippoa kuin ratsumiehen nuolenkärki ja pyöreää kuin hänen kilpensä, elähytti kaksi läpitunkevaa, vilkasta silmää, jotka varmaan olivat siniset, sillä ripset olivat kellertävät, mutta ne jäivät kokonaan silmäkarvojen kätköön, kun herra von Kassewitzilla sitä paitsi oli tapana rypistää silmäluomiaan. Tukka oli harvaa ohimoilla ja kammattu takaraivosta korviin päin.
Joseph Oberlé lähestyi ja sanoi saksaksi: