— Herra prefekti, teette meille suuren kunnian… Että todellakin näitte sen vaivan…
Virkamies tarttui herra Oberlén ojennettuun käteen ja puristi sitä. Mutta hän ei vilkaissut häneen eikä seisahtunut. Hänen raskaat askelensa kajahtelivat salin hienolla villamatolla. Katse oli kohdistettu hentoon, surupukuiseen olentoon uunin luona. Ja hän tervehti, kumartaen useaan kertaan mahtavaa, jäykkää vartaloaan.
— Herra kreivi von Kassewitz, sanoi herra Oberlé; sillä prefektiä ei ollut ennen esitetty talon rouvalle.
Tämä nyykäytti hieman päätään eikä vastannut mitään. Herra von Kassewitz oikaisihe, odotti toista tervehdystä, mutta teki sitten päätöksensä ja tervehti punastunutta, hymyilevää Luciennea, teeskennellen hyvää tuulta, jota hän ehkä ei tuntenut.
— Muistan nähneeni neidin Hänen Ylhäisyytensä maaherran luona, sanoi hän. Strassburg ei tosiaan ole niinkään lähellä Alsheimia! Mutta minulle on kerrottu, että matka tänne maksaa vaivan, sillä täällä on suurempiakin ihmeitä nähtävänä kuin Vogeesien rauniot, herra Oberlé…
Hän nauroi tyytyväisenä ja istuutui keltaiselle sohvalle, selin valoon ja vastapäätä uunia. Sitten kääntyi hän tehtailijan puoleen, joka oli asettunut hänen viereensä ja kysyi:
— Eikö poikanne ole kotona?
Herra Oberlé kuunteli hetkisen levottomana.
Hän saattoi vastata:
— Tuossa hän on, herra prefekti.