Nuori mies astuikin sisään. Ensimmäiseksi huomasi hän äitinsä. Se sai hänet epäröimään. Hänen nuoret, herkät silmänsä rävähtivät hermostuneesti, kuin olisi niitä haavotettu. Äkkinäisesti kääntyi hän sohvaan päin, puristi vieraan ojennettua kättä ja vakavasti, kylmäverisempänä ja vähemmän hämmentyneenä kuin isä, sanoi ranskaksi:
— Tulen kävelyltä, herra prefekti. Minun täytyi juosta, jott'en myöhästyisi; sillä olin luvannut isälleni olla täällä teidän tullessanne.
— Kovin ystävällistä, sanoi nauraen virkaherra. Me puhumme saksaa arvoisan isänne kanssa; mutta kyllä voin jutella toisellakin kielellä kuin omallamme.
Hän jatkoi ranskaksi, pannen painon sanojen ensi tavuulle.
— Puistonne, herra Oberlé, ja vieläpä itse pikku Alsheim on herättänyt mieltymystäni. Se on hyvin sievä… Ympäristönne väestö lienee vastahakoista ja ainakin melkein näkymätöntä, sillä äsken ajaessani kylän läpi näin tuskin ainoatakaan elävää sielua?
— He ovat pelloillaan, sanoi rouva Oberlé.
— Kuka on kylänvanhin?
— Herra Bastian.
— Niin oikein, minä muistan. Perhe on, siltä näyttää, aivan vanhoillinen.
Hän katsoi kysyvästi molempiin naisiin ja Jeaniin, kääntäen äkisti jykevää päätään heidän puoleensa. Hän saikin kolme vastausta.