— Vanhoillisia he kyllä ovat, sanoi Lucienne, mutta kelpo ihmisiä.
— Vanhan ajan ihmisiä, siinä se, sanoi rouva Oberlé.
— Ainakin hyvin kunnioitettavia.
— Ymmärrän, mitä tarkotatte…
Prefekti teki karttavan liikkeen.
— Jos vaan kulkee suoraa tietään…
Isä pelasti aseman.
— Meillä on teille niin vähän uutta näytettävänä, herra prefekti; mutta ehkä tehtaani teitä huvittaisi? Se on täpötäysi ja vilkkaassa liikkeessä, voin vakuuttaa. Siellä on sata työmiestä ja käyviä koneita, ja siellä leikataan lankuiksi tai katkaistaan parruiksi kuusia, joiden oksain alainen runko on kaksikymmentä metriä. Haluttaako teitä sitä nähdä?
— Kyllä, kernaasti.
Keskustelu, joka täten sai uuden käänteen, kävi heti vapaammaksi. Oberlén perheen tehdasliikkeen alkuperästä, Vogeesien puista, vertailuista saksalaisen ja ranskalaisen tavan välillä hakkauttaa metsiä, edellisillä kun hallitus sen suorittaa, jälkimäisillä metsäpalstojen ostajat itse ne hakkauttavat metsäherran valvonnan alla, siitä taisi jokainen sanoa sanansa. Lucienne innostui, rouva Oberlé vastasi puolisonsa kysymyksiin ja Jeankin puhui. Virkaherra oli mielissään tulostansa.