Isänsä viittauksesta Lucienne nousi soittaakseen kamaripalvelijaa tuomaan virvokkeita. Mutta hän ei ennättänyt ottaa askeltakaan.
Ovi aukeni, ja Victor, joka äsken ei ollut paikoillaan, tuli näkyviin punaisena, hämmentyneenä ja silmät maahan luotuina. Hänen vasempaan käsivarteensa nojausi, niin suorana kuin mahdollista pysytellen, iso-isä Philippe Oberlé.
Kaikki ne viisi, jotka olivat jutelleet keskenään, olivat seisaallaan. Palvelija pysähtyi ovella ja vetäytyi pois. Vanhus astui yksin sisään keppinsä varassa. Philippe Oberlélla oli yllään hieno puku terveytensä ajoilta. Avonaista takkia koristi kunnialegioonan nauha. Ankara liikutus oli hänet aivan muuttanut. Hän näytti kahtakymmentä vuotta nuoremmalta. Hän läheni hitaasti, hiukan etukumarassa; mutta päätään kantoi hän tanakasti pystyssä, ja katse oli kiinnitetty yhteen ainoaan henkilöön, saksalaiseen virkamieheen, joka seisoi sohvan luona. Hänen jykeä leukansa vapisi ja vääristyi, aivan kuin olisi hän äännellyt kuulumattomia sanoja.
Oliko Joseph Oberlé itse erehtynyt vai tahtoiko hän pettää muita? Hän kääntyi herra von Kassewitzin puoleen kummastuneena ja sanoi varoen:
— Herra prefekti, isäni hämmästyttää meitä tulemalla tänne alas; en luullut hänen yhtyvän meidän joukkoomme.
Vanhan edustajan jännittynyt katse kohdistui raskaitten silmäluomien alta yhäti saksalaiseen, joka pysyi tyynenä ja äänettömänä.
Kun Philippe Oberlé oli kolmen askelen päässä herra von Kassewitzista, hän pysähtyi. Vasemmalla, vapaalla kädellään otti hän takkinsa taskusta kivitaulun, jolle oli kirjotettu pari riviä, ja ojensi sen kreivi von Kassewitzille. Tämä kumartui, mutta oikaisihe sitten ylpeästi:
— Herra!
Joseph Oberlé oli jo tarttunut pieneen kivilaattaan ja luki seuraavat, harvinaisella päättäväisyydellä piirretyt sanat: »Tämä on minun kotini, herra!»
Vanhan elsassilaisen silmät lisäsivät: »Menkää pois täältä!» Eikä katse painunut lainkaan alas. Eikä se hellittänyt vihollisestaan.