— Tämä on liikaa! sanoi Joseph Oberlé. Mitä, te isä tulette tänne häväisemään vieraitani!… Anteeksi, herra, isäni on vanha, kiihtynyt, vanhuuttaan hiukan höperö…
— Jos olisitte nuorempi, herra, sanoi vuorostaan herra von Kassewitz, menisimme paljon pidemmälle… Ja tekisitte hyvin, jos muistaisitte, että te olette myös minun luonani, Saksassa, saksalaisella maalla, ja ett'ei edes teidän ikäisenänne ole viisasta siellä solvaista hallitusta…
— Isä kulta, sanoi rouva Oberlé kiiruhtaen tukemaan vanhusta, minä rukoilen… Tehän teette itsenne sairaaksi. Liikutus on liian ankara…
Tapahtuikin jotain tavatonta. Philippe Oberlélle oli raju viha, joka hänessä riehui, antanut voimaa ojentua milt'ei suoraksi. Hän näytti jättiläismäiseltä. Hän oli herra von Kassewitzin mittainen. Ohimosuonet pullistuivat, veri syöksi poskiin, silmät saivat loistetta. Mutta samalla hänen puolikuollut ruumiinsa vapisi, ja tahdottomat liikkeet veivät hänen heikot, keinotekoiset voimansa. Hän viittasi rouva Oberléta väistymään ja olemaan häntä tukematta.
Lucienne oli kalpea; hän kohautti olkapäitään ja lähestyi herra von
Kassewitzia:
— Tämä on vain yksi näytös perheemme murhenäytelmästä, herra. Älkää huoliko siitä, vaan tulkaa kanssamme tehtaaseen. Sallikaa minun mennä, iso-isä!
Tämä ei välittänyt hänestä. Uhkamielisen näköisenä meni Lucienne Philippe Oberlén ja herra von Kassewitzin välitse, joka vastasi ainoastaan:
— En syytä teitä, neiti, häväistyksestä, jota minulle on osotettu…
Ymmärrän aseman, ymmärrän.
Sanat lähtivät vaivoin puristuneesta kurkusta. Raivostuneena, päätään pidempänä kaikkia muita paitsi Philippe Oberléta, herra von Kassewitz käännähti koroillaan ja meni ovea kohden.
— Tulkaa, olkaa niin hyvä, sanoi Joseph Oberlé, väistyen prefektin tieltä.