Lucienne oli jo ulkona. Rouva Oberlé, yhtä sairaana liikutuksesta kuin vanhus, joka ei ollut huolinut hänen avustaan, juoksi eteiseen kyynelten tukahuttamana ja läksi huoneeseensa, missä hän purskahti itkuun.
Jean jäi yksin saliin vanhan talonherran kanssa, joka oli ajanut vieraan luotaan. Hän lähestyi:
— Iso-isä, mitä olette tehnyt!
Hän olisi tahtonut lisätä: »Se on hirveä loukkaus. Isä ei anna anteeksi sitä. Koti on täydelleen särjetty.» Hän olisikin niin sanonut. Mutta hän nosti silmänsä vanhaan taistelijaan, joka seisoi vielä pystyssä päin, mutta oli juuri uupumaisillaan. Hän huomasi iso-isän katselevan häntä ja näki, että vanhuksen viha nousi huippuunsa, rinta kohoili ja kasvot vääntyivät irvistykseen. Ja äkkiä kajahti keltaisessa salissa omituinen, karhea, voimakas, käheä ääni hermostuneina nykäyksinä:
— Mene! Mene! Mene! Mene!
Lopuksi muuttui se aivan kimeäksi. Sitten se katkesi. Ja suu auki vanhus horjahti, kaatuen lattialle.
Huuto oli kuulunut läpi talon. Rouva Oberlé tunsi tuon äänen, jota ei enää milloinkaan saatu kuulla, ja huoneensa avoimen oven kautta hän taisi erottaa sanat. Herra Oberlén korvissa sitä vastoin, jonka tuo hirveä ääni saavutti milt'ei puutarhan toisessa päässä, lähellä sahaa, ei se ollut muuta kuin raivon ja tuskan huuto; sanoja hän ei enää voinut kuulla eikä edes aavistaa. Hän kääntyi vielä kerran, kulmakarvojaan rypistäen, tehtaan saksalaisten päällys- ja työmiesten tervehtiessä herra von Kassewitzia eläköön-huudoilla. Sitten hän jatkoi matkaansa heitä kohden.
Rouva Oberlé juoksi ensimmäisenä saliin, hänen jäljessään Victor ja sitten Salomé, vallan kalpeana ja kädet levällään, huutaen: »Kuulinko todella Philippe herran äänen?»; sitten tulivat kuski ja puutarhuri, jotka epäilivät lähestyä, mutta olivat uteliaat näkemään tätä tuskallista kohtausta. He tapasivat Jeanin ja hänen äitinsä polvistuneina Philippe Oberlén viereen, joka hengitti vaivalloisesti ja makasi aivan hervottomana. Ponnistus, liikutus, suuttumus olivat vieneet sairaan voimat. Hänet nostettiin maasta, pantiin istumaan nojatuoliin, ja jokainen mietti keinoja, millä elvyttää häntä. Neljänneksen tuntia juostiin edestakaisin salin ja ensi kerroksen väliä. Noudettiin etikkaa, suoloja, eetteriä.
— Johan minä ajattelin, että herra saa kohtauksen, sanoi Victor; aamusta aikain oli hän kuin pois suunniltaan. Voi, kas nyt liikuttaa hän hiukan silmiään… Kädet ovat kylmät.
Puiston perältä kajahti voimakkaita huutoja: