— Eläköön herra prefekti!
Lauhkea tuuli kantoi ne saliin, missä ei ennen koskaan ollut moisia sanoja kaikunut. Philippe Oberlé ei näyttänyt kuulevan. Kuitenkin hän muutaman minuutin kuluttua antoi merkin, että hänet vietäisiin omaan huoneeseensa.
Joku nousi nopeasti ulkoportaita ja, ennenkuin edes sisään ennätti, kysyi:
— Mikä täällä taas on? Mitä tuollainen huutaminen merkitsee… Ah, isä!
Hän muutti ääntään ja sanoi:
— Luulin, että sinulle, Monique, oli sattunut hermokohtaus… Mutta kuka täällä sitten huusi?
— Hän!
— Hänkö? sanoi herra Oberlé, se on mahdotonta!
Hän ei uskaltanut uudistaa kysymystään. Isä kulki Jeanin ja kamaripalvelijan tukemana, vavisten ja rentona salin poikki.
— Jean, sanoi rouva Oberlé, pidä hyvä huoli kaikesta. Älä jätä iso-isää. Minä tulen kyllä jälleen ylös.