Puoliso oli pidättänyt hänet käytävässä. Rouva Oberlé halusi, että Jean poistuisi. Kun hän sitten oli yksin miehensä kanssa — katetuilta portailta, aivan ylhäältä, kuului vielä askelten kolinaa, vaatteen kahinaa ja kehotuksia: »Nostakaa! Pitäkää varanne käänteissä!» — kysyi tehtailija:
— Mitä hän sitten huusi?
— Hän huusi: »Mene! Mene!» Noita sanojahan hän usein käyttää, tiedäthän…
— Ainoita, jotka hän osaa lausua vihansa osotteeksi… Hän ei siis sanonut muuta?
— Ei; tulin kiireesti alas ja löysin hänen makaamasta pitkällään maassa; Jean seisoi vieressä.
— Onneksi ei herra Kassewitz ollut läsnä tässä toisessa näytöksessä. Ensimmäisessäkin oli kyllin. Totta tosiaan, on kuin koko talo olisi liittoutunut löytääkseen tästä meille niin kunnioittavasta käynnistä tilaisuutta häväistykseen ja loukkaukseen: isä, ja Victor, joka ei hävennyt ruveta hourailevan vanhuksen kumppaniksi, Jean, joka oli hävytön, ja sinä…
— Luulinpa, ett'ei sinulla olisi syytä moittia minua!
— Sinua ensi sijassa! Sinut, joka olet sieluna tässä vastarinnassa, sinut voitan… Minä sinut voitan, sen takaan!
— Ystävä-parka, sanoi vaimo pannen kätensä ristiin, sitäkö vielä ajattelet?
— Juuri sitä.