— Mutta et sinä voi kuitenkaan kaikkea voittaa!
— Sen saamme nähdä.
Rouva Oberlé ei vastannut, vaan kiiruhti ensi kerrokseen. Uusi huoli, toisella tavalla raskas kuin pelko miehen uhkauksista, kalvoi häntä. »Mitä tarkotti iso-isä?» mietti hän. »Vanhus ei houraile… Hänellä on muistinsa tallella, hän valvoo kotiaan, ajatuksensa ovat aina järkevät… Kunpa vaan Jean ei olisi häntä ymmärtänyt samoin kuin minä!»
Portaitten yläpäässä tapasi hän poikansa, joka tuli vanhuksen huoneesta.
— Mitä kuuluu?
— Toivon, ett'ei ole vaaraa; hän voi paremmin ja tahtoo olla yksin.
— Entä sinä? kysyi äiti tuskaisesti, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä Jeanin omaan huoneeseen päin. Entä sinä?
— Mitä, minäkö?
Kun äiti oli sulkenut oven jälkeensä, asettui hän Jeanin eteen. Hän näytti aivan kalpealta ikkunain valossa, ja katse oli kiinnitetty pojan silmiin:
— Ymmärsithän, mitä iso-isä tarkotti?