Ja kuitenkin tuntui vieraista, kuin olisi katse tavattoman iloisena pysähtynyt heihin. He olivat vaiti, antaakseen vanhuksen nauttia ajatuksestaan, jonka sisältöä he eivät koskaan saaneet tietää. Sitten lähestyi Ulrich eno vuodetta, laski kätensä Philippe Oberlén käsivarrelle, kumartui hiukan, ollakseen lähempänä hänen korvaansa ja helpommin kohdatakseen katseen, joka vaivoin kohosi häneen, ja sanoi:
— Olemme jutelleet kauan keskenämme, tyttärenpoikanne ja minä, herra
Oberlé… Jeaninne on kelpo poika!
Vanhus koetti nähdä tyttärenpoikaansa, kääntäen hitaasti ruumistaan ja saaden siten päänsä toiseen asemaan.
— Kelpo poika, metsäherra jatkoi, jota Berliinin matka ei ole turmellut. Hän on teidän arvoisenne, on elsassilainen, isänmaan-ystävä… Hän tuottaa teille kunniaa.
Huolimatta niukasta valosta, joka levisi huoneeseen, luulivat Ulrich eno ja Jean nähneensä hymyilyn vanhuksen kasvoilla: se oli kuin hänen vieläkin virkeän sielunsa vastaus.
Hiljaa he poistuivat sanoen:
— Hyvästi, herra Oberlé; hyvästi iso-isä!
Yölampun liekki häilähti, siirtäen valot ja varjot; ovi sulkeutui, ja keskeytettyä unta jatkui taas huoneessa, johon auringonlaskun jälkeen tuskin muuta saapui, kuin iltakellojen ääni Alsheimin kirkon tapulista.
Ulrich herra ja hänen sisarenpoikansa erosivat toisistaan ulkoportaitten alapäässä. Yö oli jääkylmä, nurmikentät valkoisina kuurasta.
— Paras aika kulkea, sanoi Ulrich herra. Odotan sinua Heidenbruchiin.