Hän vihelsi koiraansa ja sen keltatäpläistä kuonoa silitellen virkkoi:
— Vie sinä minua kotiin, sillä minä tulen kulkemaan koko matkan uneksien tuon lapsen haasteluista.
Tuskin oli hän poistunut muutaman sadan metrin päähän, — hänen, askelensa kaikuivat vielä tiellä, joka vei ylöspäin Urlosenin metsää kohden, — kun Jean tyynen yön läpi kuuli hevosten ravia: ne olivat Obernaista päin tulossa. Kavioiden kapse vasten kivitettyä tietä muistutti varstojen kolketta luvassa; siinä oli jotain maalaista, se ei häirinnyt, ei ketään unesta herättänyt. Fidèlellä, joka vimmatusti haukkui metsän laidalla päin, oli varmaan muita syitä näyttää hampaitaan ja korottaa ääntään… Jean kuuli ajoneuvojen lähestyvän. Pian ilmaisi hiljentynyt, hillitympi jyrinä, että vaunut olivat saapuneet kauppalaan, talojen välille tai ainakin hedelmätarhojen piiriin, jotka kesäisin muodostivat Alsheimista kuin linnunpesän pähkinä-, kirsikka- ja omenapuiden keskelle. Sitten jyrinä äkkiä jälleen koveni ja kuului selvänä, aivan kuin olisi juna tullut ulos tunnelista. Hiekka ratisi käytävän päässä; valo kahdesta lyhdystä vilahteli puiston käänteissä; nurmikot, pensaikot ja puiden rungot sukelsivat äkkiä esiin puolipimennostaan, yhtä nopeasti jälleen kadotukseen, ja vaunut pysähtyivät talon edustalle. Jean, joka oli jäänyt portaitten yläpäähän, juoksi alas ja aukasi vaununoven. Nuori, punaposkinen tyttö astui ulos kokonaan valkoisiin puettuna, valkea huntu päässä, valkea villaviitta hartioilla, valkeat kengät jalassa. Ohimennessään, melkein juuri alasastuissaan, hän kumartui oikealle, suuteli Jeania keveästi otsalle, ja uniset huulet kuiskasivat:
— Hyvää iltaa, veikko!
Ja kohottaen hamettaan, hän nousi portaita ylös pehmeästi, hiukan horjuen, pää riipuksissa, ja katosi eteiseen.
— Hyvää iltaa, ystäväni! sanoi mahtava miehen ääni; olet odottanut meitä; sinä erehdyit, kun… Tule toki nopeasti, Monique! Hevoset ovat aivan kuumissaan… Auguste, anna niille huomenna kaksitoista litraa kauroja ja vie ne kengitettäväksi… Olisit tehnyt viisaammin, Jean, jos olisit tullut kanssamme. Siellä oli hyvin hauskaa. Herra von Boscher kyseli kaksi kertaa sinua.
Henkilöllä, joka näin puhui milloin toiselle, milloin toiselle, oli ollut aikaa astua vaunuista, puristaa Jeanin kättä, kääntyä rouva Oberlén puoleen, joka vielä istui vaunujen perällä, nousta portaitten puolitiehen ja tarkastaa tuntijan katseella kahta mustaa hevostaan, joiden märkä iho näytti kuin saippuoitetulta. Vain hetkiseksi vilahti näkyviin täyteläiset, lujapiirteiset kasvot harmaan poskiparran reunustamina, kaunopuheinen käsi ja kesäpalttoo, joka oli napittamaton, niin että avoliivit ja rintaliina, missä kolme Reinin piikiveä kimalsi, pistivät esiin. Ohjeensa ja käskynsä annettuaan kohotti Joseph Oberlé, valpas isäntä, joka ei koskaan mitään unohtanut, reippaasti kaksileukaisen päänsä ja kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa lautatarhan perälle, missä kaadettujen puiden röykkiöt lepäsivät, nähdäkseen, tokko tulenvaaraa oli tarjona ja liikuskeliko sahan ympärillä varjoja. Sitten kiipesi hän keveästi toisenkin puolen portaista, kaksi astuinta kerrallaan, ja meni sisään. Poika ei ollut vastannut hänelle. Hän auttoi rouva Oberléta vaunuista, otti häneltä viuhkan ja hansikkaat ja kysäsi: »Ettehän vaan liene kovin väsynyt, äiti kulta?» Rakkaat silmät hymyilivät, kapeahuulinen, kaunis suu vastasi: »En liiaksi, mutta ei tällainen enää sovi minun ikäiselleni, rakkahani. Äitisi on vanha». Hän nojautui poikansa käsivarteen, enemmän äidinylpeydestä kuin tuen tarpeesta; ääretöntä surumielisyyttä oli hänen hymyilynsä pohjalla, ja hän näytti kuin kysyvän Jeanilta, johon hän katsahti, astuen ylösmennessään joka astuimelle: »Annathan minulle anteeksi, että olin siellä? En voinut toisin. Olen kärsinyt kovin». Hänellä oli yllään musta satiinipuku; vielä sangen mustissa hiuksissa oli timantteja, ja olkapäillä sininen ketunnahkakaulus. Jeanin mielestä hän oli kuin onneton kuningatar, ja hän ihaili tämän entisajan elsassilaisnaisen kaunista käyntiä, hänen päänsä uljasta ryhtiä, ja ylpeydellä, jota ei tahtonut näyttää kuin yksin äidille, hän tunsi olevansa tämän naisen poika. Jean talutti häntä koko ajan, saadakseen siten iloita äidin läheisyydestä ja pysähdyttää hänet portaitten milt'ei joka astuimella.
— Äiti, olen viettänyt verrattoman illan; se olisi ollut ihana, jos te olisitte ollut mukana… Ajatelkaapa, Ulrich eno tuli puoli yhdeksän ja lähti vasta kahdeltatoista, juuri äsken.
Rouva Oberlé hymyili alakuloisesti ja sanoi:
— Ei hän meidän tähtemme koskaan niin kauan viivy. Hän poistuu…