Vähitellen nousivat työntekijättäret, pudistivat esiliinojaan, ja väsyneinä oikoen nuoria jäseniään, suu auki hengittäen raikasta tuoksua, joka lehahti kattojen yli, läksivät saamaan yösijaa ja ruokaa mikä lähempää, mikä kauempaa.
Oberlénkin luona soi ruokakello. Ateriahetki oli lyhyin ja surullisin, mikä koskaan oli valaissut huoneen heijastelevaa paneilinkia ja lempeitä värejä. Ei montakaan sanaa vaihdettu. Lucienne ajatteli uutta estettä, joka oli noussut hänen naimis-aikeittensa tielle, ja herra von Kassewitzin hirmuista kiihtymystä, Jean ajatteli kotia, joka oli muuttunut kuin helvetiksi, herra Oberlé kunnianhimoisia toiveitaan, jotka nähtävästi olivat rauenneet, ja Monique rouva poikansa mahdollista eroa kodista. Aterian loppupuolella, kun palvelija oli poistunut, alkoi herra Oberlé puhua, aivan kuin olisi jatkanut jotain keskustelua:
— Minulla ei ole tapana, kuten tiedät, rakkaani, alistua väkivallan edessä; se vaan suututtaa minua, siinä kaikki. Olen siis päättänyt kaksi asiaa: ensiksikin rakennuttaa itselleni toisen talon lautatarhani paikalle, missä saan olla yksikseni, ja toiseksi jouduttaa Luciennen avioliittoa luutnantti von Farnowin kanssa. Et sinä, ei isä, eikä kukaan voi minua siitä estää. Olen luutnantille itselleen juuri kirjottanut siihen suuntaan.
Herra Oberlé katsahti, kasvoissa sama uhkamielinen ilme, ensin poikaansa, sitten vaimoonsa. Hän lisäsi:
— Nuorten täytyy saada tavata toisiaan ja vapaasti puhella, kuten kihlattujen sopii…
— Oi! sanoi rouva Oberlé, asiat…
— Kuten kihlattujen, uudisti herra Oberlé. Niin he ovat minun tahdostani ja tästä illasta alkaen. Ei mikään voi sitä muuttaa… Vahinko kyllä, en voi antaa heidän tavata toisiaan täällä. Isä keittäisi kokoon uuden jupakan, tai sinä — hän osotti poikaansa, — tai sinä, — ja hän osotti vaimoaan.
— Erehdyt, sanoi rouva Oberlé. Kärsin julmasti tästä aikeesta, mutta en ole paneva toimeen häväistyksiä tehdäkseni tyhjäksi sinun päätöksiäsi.
— No niin, sanoi herra Oberlé, sinulla on tilaisuus näyttää sanasi toteen. Olin ajatellut olla sinun mieltäsi kysymättä ja itse saattaa Luciennen Strassburgiin erään kolmannen henkilön luo, jonka salissa kihlatut olisivat saaneet yhtyä.
— Sellaista kohtelua en olisi ikinä ansainnut!