— Entä äitisi, jätätkö äitisi yksin tänne?
— Se onkin ainoa suurempi vastaväite, nähkääs, ainoa suurempi. Olen sen tehnyt itselleni… Mutta eihän äiti kuitenkaan voine vaatia, että uhraisin elämäni, kuten hän itse… Myöhemmin hän jo hyväksyy tekoni, kun tietää minut vapaaksi sietämättömästä ikeestä, joka häntä itseään on painanut… Niin, hän antaa anteeksi… Ja sitten…
Jean osotti vihreitä, huippuisia Vogeeseja.
— Ja sitten on tuolla armas Ranska, kuten itse sanotte. Se minua puoleensa vetää. Sen ääni ensimmäisenä minua kutsui.
— Lapsi! sanoi Ulrich herra.
Hän pysähtyi nuoren miehen eteen, joka istui paikoillaan ja milt'ei hymyili.
— Kyllä täytyy kansan olla jaloa, lapseni, jotta se kolmenkymmenen vuoden vierittyä voi herättää sellaista rakkautta kuin sinun! Missä on toinen kansa, jota noin kaivattaisiin? Oi tuo siunattu heimo, jonka ääni vielä sinussa puhuu!…
Hän vaikeni hetkiseksi.
— Mutta en voi jättää sinua tietämättömäksi niistä vaikeuksista ja pettymyksistä, jotka sinua odottavat. Velvollisuuteni on puhua… Jean, rakas Jean, kun nyt olet tullut rajan yli ja pyytänyt Ranskan kansalaisoikeutta lain nojalla, joka sinulle sen voi luvata, mihin aiot ryhtyä?
— Ainahan voi leipänsä ansaita.