Jean kumartui katsellakseen ratsumiesten tuloa kauppalaan. Hän taisi nähdä heidät suuresta aukosta, joka oli tehty puiston aituukseen pienen matkan päähän talon etusivusta ja suljettu ristikkoportilla. He muodostivat liikkuvan ryhmän keskellä ruskeaa tomupilveä, jota tuuli jälleen lennätti heidän perässään, notkistellen sitä kuin tähkäpäitten vihneitä. Miehet tuskin erottuivat toinen toisestaan ja hevosista. Jean tunsi salaista, yhä kasvavaa tuskaa ajatellessaan: »Kuinka heitä on paljon!» Berliinissä, Münchenissä, Heidelbergissä he herättivät vain tunteen voimasta ilman päämäärää. Heidän vihollisenaan ei ollut mitään määrättyä. Vihollinen oli kaikki, mikä asettuisi Saksan suuruutta vastustamaan. Jean oli useasti jopa ihaillutkin marssivia rykmenttejä ja ihmisen hirvittävää valtaa niin lukuisain muiden ihmisten yli. Mutta täällä rajalla, viime sodan jäljiltä vielä verta vuotavassa maassa, nousi muistoja, jotka liiankin selvään osottivat, ketä uhattiin, ketä tarkotettiin. Sotilaitten melu tai heidän näkemisensä saattoi ajattelemaan verilöylyjä, surmaa ja hirveää surua, joka jää jäljelle. Sotamiehet kulkivat talojen välillä. Ikkunat tärisivät ratsujoukkueen, miesten ja hevosten, töminästä. Kauppala näytti nukkuvan. Eivät sotamiehet eivätkä päälliköt huomanneet mitään erikoista; mutta monessa talossa äidit heräsivät ja kohottautuivat väristen vuoteiltaan, miehet puivat nyrkkiään ja kirosivat entisiä voittajiaan. Jumala yksin sen näki. Sotilaat poistuivat. Kun viimeisen osaston varjo oli kadonnut tieltä, oli Jean näkevinään ristikkoportin pylväitten välillä, keskellä laskeutuvaa tomupilveä, ratsumiehen, joka katseli taloon päin. Kieltäysikö hevonen menemästä eteenpäin? Ei, eläinhän oli rauhallinen. Ratsumies näytti olevan upseeri. Jotain kultaista loisti useissa riveissä hänen rinnassaan. Hän istui sorjasti satulassa, liikkumatta; kookas hän oli, luultavasti nuori, ja katseli suoraan eteensä. Sitä kesti tuskin minuuttiakaan. Sitten laski hän alas miekan, jota piti kädessään, ja tervehdittyään hän kannusti hevostaan, joka riuhtausi menemään. Tämä kävi niin nopeasti, että Jean olisi luullut harhakuvan nähneensä, joll'ei kylätieltä olisi kuulunut hevosen nelistämistä, kun se pyrki saavuttamaan pääjoukkoa.

»Saksalaisten kujeita», tuumi Jean, »tuon upseerin keksimä keino osottaa, että talo häntä miellytti! Suuri kiitos! »

Rykmentti oli jo lähtenyt kylästä ja eteni aukealla tasangolla. Talot olivat jälleen vaipuneet uneensa. Tuuli puhalsi vihreille Vogeeseille päin. Vastakkaisella puolella, jo etäällä, kohosi uudelleen, kuin pyhä hymni, saksalaisten sotilaitten laulu, jolla he ylistivät saksalaista isänmaataan Strassburgia kohti kulkiessaan.

II.

TUTKINNON ALAISENA.

Seuraavana päivänä oli aamua jo pitkältä kulunut, kun Jean läksi huoneestaan ja ilmestyi ulkoportaille. Ne olivat punaista Savernen kiveä, kuten koko talo, jonka kaksiosaiset, leveät rappuset johtivat puistoon. Jean oli puettu metsästys- ja kävelypukuun, jollaista hän harrasti: mustanahkaisiin säärystimiin, polvihousuihin, merimiesmekkoon ja pehmoiseen huopahattuun, jonka nauhaan oli metsonsulka kiinnitetty. Ylhäältä portailta hän kysyi:

— Missä on isä?

Käytävää puhdistava puutarhuri, jota hän puhutteli, vastasi:

— Herra on sahan toimistohuoneessa.

Ensimmäiseksi, kun Jean Oberlé nosti silmänsä, kohtasi hänen katseensa kuusimetsää kasvavat Vogeesit onkaloineen, joista lumijuovat paistoivat, ja mataloiden, nopeakulkuisten pilvien peittämine kukkuloineen. Ihastus värähdytti hänen mieltään. Hän antoi katseensa solua pitkin vuorten alarinteitä ja viinimäkiä ja viimein pitkin niittyjä, ikäänkuin uudelleen painaakseen mieleensä tämän seudun kaikkine erikoispiirteineen, seudun, jonne hän oli palannut niin pitkän eron jälkeen, vieläpä aikeissa tänne asettua elämään. Sitten silmäili hän sahaa punaisine kattoineen ja savupiippuineen, joka täytti Oberlén tilan taustan, korkeaa turbiinirakennusta tuolla oikealla, Alsheimin joen reunalla, läheistä lautatarhaa, josta tehdas sai tarpeensa, ja noita kaikenlaatuisia puukasoja: lankku-, parru- ja hylkylautapinoja, jotka suunnattomina pyramiideina ja kuutioina kohosivat mutkaisten käytäväin ja pensaikkojen toisella puolen, parin sadan metrin päässä talosta. Useissa kohdin tuprueli sahan katolta valkoista savua, pilvien lailla haihtuen pohjatuuleen.